Sureminen ja tulevaisuus

Monet ajattelijat – esimerkiksi Freud, Blanchot, Derrida ja Butler – ovat ajatelleet surua, tehneet siitä työtä, tehneet eroa onnistuneen ja epäonnistuneen suremisen välillä, kysyneet suremisen seurauksia. Miksi he eivät ajattelisi surua? Sen eteen joutuu ennemmin tai myöhemmin. Se on tuskallista - se pakottaa ajattelemaan.

Sureminen on menetyksen nielemistä, sen vähittäistä hyväksymistä, aukon ja tyhjyyden eteen menemistä. Suru on ihmistä suurempi. Siksi se panee ajattelemaan. Siksi ei voi päättää, mihin se johtaa. Surun edessä on oltava nöyrä. Minulla on myös tunne, ettei voi olla ylimielinen ja tietäväinen; en voi mennä neuvomaan, sanomaan miten on surtava. En voi siis sanoa paljon mitään. Jotain silti on tärkeää sanoa suremisesta.

Sureminen liittää ihmisiä yhteen, yhteyteen. Sureminen on monta kertaa yksinäistä, mutta se on samalla olennaisesti yhteisöllistä. Kun joku kuolee, se on yhteisöllinen tapahtuma. Koomisuuteen saakka. Suremisella voi olla myös väkivaltaisia, traagisia seurauksia. Koska se on yhteisöllistä, sillä voi olla vakavia poliittisia seurauksia.11.syyskuuta johti suremiseen ja sotaan.

Vedet ovat vaihtuneet, me olemme muuttuneet. Emme käy samoina samoihin virtoihin. Kaikki muuttuu, siis kaikki katoaa. Paavali sanoi – klassista sanontaa käyttäen ja sitä muuttaen: ”Kuolen joka päivä.” Jorge Borges kommentoi näitä sanoja esseessään Aika todeten, että kuolemme ja synnymme joka päivä, jatkuvasti. Tämä panee minut ajattelemaan sitä, että ajan ongelma, ainoa konkreettinen metafyysinen ongelma, tekee suremisesta jotain, joka on aina yhteydessä menneisyyteen ja tulevaisuuteen; se on tapamme suhtautua aikaan ja ajallisuuteen.

Sureminen on tunnetta siitä, että tulevaisuus on tyhjempi ja merkityksettömämpi kuin menneisyys. Jos suru ei vaivuta epätoivoon, se on tulevaisuuden tekemistä. Sureminen takaa tulevaisuuden, valmistaa meidät siihen ja panee menemään sitä kohti, irtaantumaan menneisyydestä. Irtaantuminen on kivuliasta. Suru on irtaantumisen tuskaa. Tuska on samalla synnyttämisen tuskaa. Sureminen ja syntyminen, uudelleensyntyminen, käyvät käsi kädessä.

Mitä kaikkea pitää surra? Missä ja miten kauan? Jos kaikki katoaa ja kuolemme joka päivä, sureminen on mukana kaikessa, koko ajan. Me asetumme suhteeseen itsemme kanssa surren; elämme omissa hautajaisissamme. Mitä tapahtuu, jos emme valmistele omia hautajaisiamme? Jääkö kuollut osa kummittelemaan? Kalvaako se jotenkin? Tekeekö se meistä raskaampia? Jos olisi näin, sureminen saattaisi olla paradoksaalisesti keventymistä, itsensä keventämistä.

Epäilemättä suremiseen liittyy vaaroja. Voi olla epäonnistunutta tai huonoa suremista, menneisyyteen jäämistä, haluttomuutta päästää irti. On kuin menneisyyden haamut tahtoisivat sanoa meille jotain, mutta meidän pitää sanoa; me itse etsimme sanoja, jotka sanoa kummituksille.

Pitää voida sanoa: ”Saat mennä, me jatkamme yksin, ilman sinua.” Vain silloin voimme jatkaa. Joku voi rakentaa itselleen surutonta filosofiaa ja tehdä surua väistäviä liikkeitä. Kysyisin silti, voisiko suremisella olla tehtävä. Onko sillä ehkä parantavia vaikutuksia?

Millaista suremisen kulttuuria tarvitsisimme? Pitääkö surun olla puhdasta ilmaisuissaan, hiljaista ja kyynelehtivää? Vai saisiko nauraakin?

Niin kuin aina kysyn kysymyksiä, en muuta. Tällä kertaa tavallistakin enemmän.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")

Spinozan ilo

(Spinoza)


Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 17.1. ja Torre del Marissa 18.1
Baruch Spinozalle (1632-1677) ilo ei ollut mikä tahansa riemastuttava tunne. Spinoza etiikassa hyvää on se mikä lisää potentiaa (voimaa, kykyä) ja huonoa se mikä vähentää sitä. Hän ymmärtää affektit tämän kautta: surulliset affektit (suru, pelko, kateus etc.) vähentävät potentiaa, iloiset lisäävät sitä. Affekti on vaikutus ruumiissa; se on tila, joka Spinozan sanoin lisää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiin toimintakykyä. Kyse on vitaalisuuden lisääntymisestä tai elinvoiman vähenemisestä.

Miten välttää surullisten affektien – säälin, surun, pelon – vaikutuksia, niiden valtaa meissä? Spinozan näkemys oli, että ajattelu auttaa; se antaa adekvaattia (oikeaa, sopivaa) tietoa. Tarvitsematta ryhtyä syvälliseksi Spinozan tulkitsijaksi voi sanoa, että hänelle ajatteleminen oli olennainen osa hyvää elämää.

Ilo ja filosofia yhdistyvät harvoin. On paljon filosofointia, joka lähtee ahdistuksesta, ei ilosta. Spinozan hengessä voisi väittää, että tällainen on harhautumista. Toteuttaa voimaansa – sitä on vapaus, ja seuraus on ilo. Filosofoimisen pitäisi lisätä iloa, jos sen tehtävä on auttaa meitä hyvään elämään.

Olematta Spinoza-asiantuntija ja ollen spinozalainen ainakin jollakin tavalla kysyn: Mikä panee meidät surujen valtaan ja missä on ajattelua, joka tuottaa iloa? Surulliset affektit orjuuttavat meitä. Meitä opetetaan olemaan surujen vallassa, suruja ruokitaan. Osallistumme siihen itsekin. On olemassa vallankäyttöä, joka pyrkii lisäämään pelkoa. Spinozan lähtökohta panee ajattelemaan toisin yhteiskunnallisista asioista. Pelon lannistamia on helpompi hallita. Etiikan tehtävä on lisätä iloa, ihmisen voimaa. Itseään arvostava ja iloinen ihminen on vaara tyranneille: hän on liian vapaa.

Uskon, että ihminen voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi. Se edellyttää, että ihminen käyttää vapauttaan (Spinoza sanoisi: toteuttaa voimaansa). Tähän tarvitaan ajattelemista: vapauden luomiseen. Ajatteleminen on jo vapauttamme, sen käyttöä. Sen avulla otamme etäisyyttä itseemme ja kokemuksiimme. On vaikea sanoa, missä on ajattelua, joka tuottaa iloa. Voi silti seurata joitakin polkuja, katsoa mitä löytyy.

Kaikilla meillä on omat demonimme, joiden kanssa kamppailla. Ilo voi olla vastamyrkky. Jonkun pitää voittaa epätoivonsa, jonkun pessimismi itsessään ja ympäristössä. Ilo – silloin kun siitä tulee näkökulma – voi auttaa surunkin keskellä. Aina on lupa etsiä ilon aiheita. Itse olen hyötynyt filosofiasta. Mistä minun tieni alkoi? Mitä minä aloin ihmettelemään niin paljon, että jouduin tähän loputtomaan suohon, filosofiaan? Olen aina lähtenyt liikkeelle shokista, repeämästä sielussa, joka syntyi yhdessä kysymyksien kanssa. Vastoinkäymisten, tuhonkin keskellä, meillä on vapautta, erilaisia mahdollisuuksia. Mitä voimme itsestämme tehdä? Mitä vaatii tehdä itsestään vapaa? Aika nopeasti huomasin myös, että vääränlainen vakavuus, ilottomuus, rypeminen surkeudessa, oli jotain jota vastaan halusin nousta viljellen toisenlaista, hyväntuulisempaa asennetta...

Spinozan ilo antaa mahdollisuuden ajatella toisesta näkökulmasta. Suru on se, joka tuhoaa. Ihminen voi olla aktiivinen, tehdä asioille jotakin. Iloa voi olla tuhoutumisessakin. Se minkä on hävittävä, on hävittävä – siihen ei ole hyvä jäädä kiinni. Nuoruuden pitikin mennä. Uusia ilon aiheita löytyy: María Zambranon käsittämätön valo, itselle sopivan hyväntuulinen valikoiminen, irtaantuminen perinnöstä, viattomuus...

Unohtamisen taito

Muistamisen ja unohtamisen välinen suhde ei ole aivan niin yksinkertainen kuin yleensä ajatellaan... 1.Jonkun asian muistaminen on aina jonkun toisen asian unohtamista (ts. muistaminen ja unohtaminen ovat yhtäaikaisia). 2. On muistamista, muistelua, joka unohtaa unohtamisen (tämä on ongelma). 3. Muisti voi muistaa unohtamisen.

Jos ja kun muisti muistaa unohtamisen, se asettuu vastakkaiseen, sotaisaan suhteeseen muistamisen tai muistelun kanssa. Muisti ei silloin sodi unohtamista vastaan, vaan unohtamisen unohtamista vastaan.

Mikä suhde meidän täytyy nyt siis luoda muistamiseen, muistiin ja unohtamiseen? Ohitan nyt patologiset ongelmat, joiden katastrofaaliset seuraukset, ihmisen tuhoutuminen, ei ole tähän liittyvä filosofinen ongelma. Sekin voi olla filosofisen kysymisen aihe, mutta toisenlainen... Kysyn: Kuka unohtaa, kuka muistaa – ja mitä?

Ketkä muistavat kaiken, kaikkea muistelevat? Katkerat, kaunaiset muistavat kaiken. Ovelat, kierot sielut muistavat kaiken ottaakseen muistot oivassa tilaisuudessa käyttöön. Pitäisikö meidän siis arvostaa muistia? Muisti on kyky, mutta sen taitavimmat käyttäjät ovat aina kaikkein alhaisimmat. Tästä ovat filosofit varoittaneet, nähdäkseni oikeutetusti.

Entä sitten Auschwitz? Eikö Auschwitz todista, että täytyy muistaa, ei saa unohtaa? Mutta juuri todistimme, että muistamisen ja unohtamisen suhde ei ole yksinkertainen...

Mihin tähtään? Tällaiseen huomautukseen: On olemassa muistamisen, muistelun, paatosta, jota täytyy varoa. Kun muistelemme menneitä, siinä on mukana juhlavuutta ja vakavuutta ja luomme heti närkästyneen katsee niihin, jotka nauravat. Kun muistamme tulevaisuutta eli kun muistelemme mitä meidän täytyy tehdä, sidomme itseämme meidän vakaviin projekteihin, omiin enemmän tai vähemmän raskaisiin velvollisuuksiin.

Miten muistella niin, ettemme lankea nostalgiaan? Miten surra niin, ettemme vajoa suruun ja haluun kostaa? Osaammeko surra menetyksiämme niin, ettemme vajoa, uppoa, tuhoudu? Olen viime aikoina – sattumoisin – alkanut ajatella, että nämä ovat elämäämme ja onnellisuuttamme koskevia olennaisia kysymyksiä. Nämä ovat elämäntaitoa koskevia kysymyksiä, ja filosofia on ainakin joskus ollut, välillä vieläkin, elämäntaitoa tavoittelevaa ponnistelua, ajattelua, joka kysyy aina uudelleen: Miten meidän tulisi elää?

Kun suremme, emme voi unohtaa: me olemme menettäneet jotain ja muistamme sen joka hetki. Mutta meidän on muistettava muutakin; meidän on muistettava elämä, tulevaisuus, tarkemmin sanottuna elämän oma voima, mahdollisuudet. Meidän on opittava unohtamaan. Emme voi ehkä unohtaa menetystä, aukkoa jonka kadonnut on jättänyt, mutta meidän on unohdettava itsesyytös, ravistettava pois sellainen taakka, joka ei suruun kuulu. Meidän on unohdettava kostonhalu, toisten syyttäminen, koska sitä kautta me sidomme itseämme suruun ja menetykseen väärällä tavalla.