Muisti ja valta

Stonewallin mellakka

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 23. huhtikuuta:

Aihe ei liity muistiin neurologisesti kuvattuna ilmiönä, salaperäiseen prosessiin aivoissa. Muisti on myös sosiaalinen ja poliittinen ilmiö. Se on jotain, jonka kautta organisoidaan kuva siitä, kuka sinä olet. Muisti määrittää mielikuvan siitä, millaista tulevaisuutta haluaa ja mitä voi tehdä. Jos ja kun valta kontrolloi – pystyy kontrolloimaan tai ohjaamaan muistia, se onnistuu määrittämään ihmiselle, mitä heidän tulee muistaa.

Primitiivisinkin vallankäyttö yrittää vaikuttaa ihmisen ihmisen mielikuviin ja siihen mitä hän ajattelee itsestään. Siksi muistin ohjaaminen, erityisen muistikulttuurin synnyttäminen, on strategisesti mielenkiintoista. Jos ajattelemme kansalaista, ohjauksen kohdetta, muisti ei tästä näkökulmasta näyttäydy haluttavana kykynä; se voi olla voimattomuuden lähde.

Eri maissa toimineet ihmisoikeusrikkomuskomiteat ovat esimerkki siitä, miten muisti ja pyrkimys välttää unohtaminen palvelee tavoiteltua muutosta. Espanjassa tuli vuonna 2007 voimaan erityinen laki, Ley de Memoria Histórica de España, jonka tarkoitus oli tunnustaa ja muistaa kaikkia sisällissodan uhrit, myös sotaa seuranneen Francon hallinnon uhrit. Kyseessä oli yritys korjata jotain. Sana ”muisti” oli paljonpuhuva. Jotain oli unohdettu. Vuonna 1977, Francon jälkeen,  haluttiin armahtaa kaikki poliittiset vangit ja aikaisemman järjestelmän vainoamat ryhmär. Armahduslaki,  Ley de Amnistia, on kuitenkin myöhemmin toiminut suojana kiduttajille, ja laki on saanut nimityksen ley del olvido. Vuonna 2007 tehty uudistus ei muuttanut tätä.

Menneisyys voi olla taakka, ja muistaminen voi tehdä voimattomaksi.  Mutta muisti voi olla myös moraalisen energian lähde. Greenwich Villagessa, New Yorkissa,  syntyi mellakoita kesäkuussa 1969, kun poliisi teki ratsian  gay-baariin nimeltyä Stonewall Inn. Lain mukaan alkoholin tarjoilu homoseksuaaleille ei ollut sallittua. Mafia pyöritti kuitenkin baareja, joissa tarjoiltiin. Rikollisjärjestöt lahjoivat poliisit. Mellakat alkoivat pienestä symbolisesta eleestä. Ratsatun baarin asiakkaat heittelivät poliiseja kolikoilla. Lehdet kirjoittivat Stonewallin mellakoista pieniä ja erittäin vähätteleviä uutisia. Mellakoitsijat ja heitä tukevat ihmiset ryhtyivät kuitenkin organisoitumaan ja perustamaan erilaisia työ- ja aktivismiryhmiä. Homoseksuaalit politisoivat omat vaikeutensa ja tuskiensa aiheet. Ryhmät tekivät hyvin erilaisia asioita, mutta loivat myös yhteisen tehtävän, muistamisen.

Seuraavana vuonna 28. kesäkuuta pienet ryhmät järjestivät kulkueet Stonewallin mellakoiden muistoksi New Yorkissa ja Los Angelesissa. Ennen kuin kulkueet olivat päässeet perille, tuhannet olivat liittyneet joukkoon. Gay pride oli syntynyt. Lehdet erehtyivät Stonewallin merkityksestä. Lehtimiehet eivät ottaneet huomioon muistin merkitystä. Mellakat olivat alku jollekin. Jatkuvuus ja elävyys synnytettiin muistamisen kautta.           

Voimme siis aavistaa tai kuvitella, että valta ja muisti todellakin kytkeytyvät – tekisi mieli sanoa solmiutuvat – yhteen monenlaisilla, vaihtelevilla tavoilla. Ehkä pitäisi katsoa ja tarkistaa,  minkä ryhmän tai maanosan halutaan muistavan, ettei mikään muu kuin olemassaoleva ole mahdollista. Voimme myös kysyä, millaisia asioita meidän olisi syytä kaivaa esiin menneisyydestä, jotta keksisimme mahdollisuuksia ja voimia toteuttaa ne.  

Miksi ajattelemme, että menneisyys on takana? Onko siihen erityinen syy? Tahtooko joku meidän ajattelevan niin? Onko niin, ettemme näe, että toimimme ja taistelemme menneisyys edessämme? Älkää kysykö, mistä johtuu päihdeongelma. Älkää kysykö, miksi kaikki maailman riidat muistomerkeistä. Muistot eivät kuulu keinutuoliin. Ne ovat politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan sielu.

Kevään ohjelmasta ja aiheista

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina 15.tammikuuta 2021.

Tiesin jo etukäteen, että keväällä filofiakahvilan aiheet tulevat olemaan yhteiskunnallisempia tai poliittisempia. Tiedän myös, että jossain vaiheessa puhun muistamisesta ja sen merkityksestä, vaikka kaikkia aiheita tai otsikoita en ole vielä päättänyt. Julkistan tässä 10 ensimmäistä aihetta/otsikkoa. Yhteensä aiheita tulee olemaan 15-17, en tiedä vielä. Jos ehdin, julkistan myöhemmin samat 10 aihetta pienten kuvausten kera. 

Filosofiakahvilan aiheita kevätkaudella  2021

1.Kirouksen ylistys 

2.Toivon periaate 

3.Paaria poliittisena figuurina 

4.Mielipide on passiivisuutta 

5.Rasismi imarteluna 

6.Spinozasta, hipeistä ja politiikasta 

7.He sanovat minulle...                                                                      

8.Kynódontas 

9.Myy itsesi! 

10. Velka

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja vähän muuta

 

Filosofiakahvila menee tauolle ja jatkaa uudestaan tammikuussa (15.1.)

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! 

Aiheista ja aikatauluista myöhemmin.

Kiitos kaikille, jotka olette osallistuneet filosofiakahvilaan näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kiitos myös kaikille, jotka ovat muulla tavalla tukeneet. 

Koska en pystynyt kirjoittamaan oikeaa joulusaarnaa, sanon tämän:

Joulusaarnan kirjoittamisen vaikeudesta

Koko syksyn haaveilin siitä, miten moitin ja paheksun ihmisiä tässä perinteellisessä joulusaarnassa. 

On kaksi syytä, miksi haaveet vajosivat unholaan. Ensimmäinen syy on, että ihmiset katosivat enkä enää voinut muistaa, mistä moittia puuttuvia ihmisiä. Toinen syy on yleistyneessä halussa paheksua. En enää halua osallistua sellaiseen. Sillä tavalla minusta on tullut parempi ihminen.

Jos yritän tehdä joulusaarnaa käyttäen perinteellisiä kuvia Jeesuksen syntymästä, olen entistä pahemmassa pulassa. Kun ajattelen alkua, tulee loppu mieleen. Pojalla on vieläkin vaipat jalassa, kun käy tosi huonosti. Ajattelen niitä vaippoja enkä pääse oikeaan vireeseen.

Kirjoittaminen on työlästä ja joulusaarnan kirjoittaminen erityisen inhottavaa. Tulevaisuudessa yritän muistaa sen. Mutta mikään ei ole niin vaikeaa kuin muistaminen.

(Yksi kevään aiheista... kevään loppupuolella on muistaminen.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Unohtamisen taito

Muistamisen ja unohtamisen välinen suhde ei ole aivan niin yksinkertainen kuin yleensä ajatellaan... 1.Jonkun asian muistaminen on aina jonkun toisen asian unohtamista (ts. muistaminen ja unohtaminen ovat yhtäaikaisia). 2. On muistamista, muistelua, joka unohtaa unohtamisen (tämä on ongelma). 3. Muisti voi muistaa unohtamisen.

Jos ja kun muisti muistaa unohtamisen, se asettuu vastakkaiseen, sotaisaan suhteeseen muistamisen tai muistelun kanssa. Muisti ei silloin sodi unohtamista vastaan, vaan unohtamisen unohtamista vastaan.

Mikä suhde meidän täytyy nyt siis luoda muistamiseen, muistiin ja unohtamiseen? Ohitan nyt patologiset ongelmat, joiden katastrofaaliset seuraukset, ihmisen tuhoutuminen, ei ole tähän liittyvä filosofinen ongelma. Sekin voi olla filosofisen kysymisen aihe, mutta toisenlainen... Kysyn: Kuka unohtaa, kuka muistaa – ja mitä?

Ketkä muistavat kaiken, kaikkea muistelevat? Katkerat, kaunaiset muistavat kaiken. Ovelat, kierot sielut muistavat kaiken ottaakseen muistot oivassa tilaisuudessa käyttöön. Pitäisikö meidän siis arvostaa muistia? Muisti on kyky, mutta sen taitavimmat käyttäjät ovat aina kaikkein alhaisimmat. Tästä ovat filosofit varoittaneet, nähdäkseni oikeutetusti.

Entä sitten Auschwitz? Eikö Auschwitz todista, että täytyy muistaa, ei saa unohtaa? Mutta juuri todistimme, että muistamisen ja unohtamisen suhde ei ole yksinkertainen...

Mihin tähtään? Tällaiseen huomautukseen: On olemassa muistamisen, muistelun, paatosta, jota täytyy varoa. Kun muistelemme menneitä, siinä on mukana juhlavuutta ja vakavuutta ja luomme heti närkästyneen katsee niihin, jotka nauravat. Kun muistamme tulevaisuutta eli kun muistelemme mitä meidän täytyy tehdä, sidomme itseämme meidän vakaviin projekteihin, omiin enemmän tai vähemmän raskaisiin velvollisuuksiin.

Miten muistella niin, ettemme lankea nostalgiaan? Miten surra niin, ettemme vajoa suruun ja haluun kostaa? Osaammeko surra menetyksiämme niin, ettemme vajoa, uppoa, tuhoudu? Olen viime aikoina – sattumoisin – alkanut ajatella, että nämä ovat elämäämme ja onnellisuuttamme koskevia olennaisia kysymyksiä. Nämä ovat elämäntaitoa koskevia kysymyksiä, ja filosofia on ainakin joskus ollut, välillä vieläkin, elämäntaitoa tavoittelevaa ponnistelua, ajattelua, joka kysyy aina uudelleen: Miten meidän tulisi elää?

Kun suremme, emme voi unohtaa: me olemme menettäneet jotain ja muistamme sen joka hetki. Mutta meidän on muistettava muutakin; meidän on muistettava elämä, tulevaisuus, tarkemmin sanottuna elämän oma voima, mahdollisuudet. Meidän on opittava unohtamaan. Emme voi ehkä unohtaa menetystä, aukkoa jonka kadonnut on jättänyt, mutta meidän on unohdettava itsesyytös, ravistettava pois sellainen taakka, joka ei suruun kuulu. Meidän on unohdettava kostonhalu, toisten syyttäminen, koska sitä kautta me sidomme itseämme suruun ja menetykseen väärällä tavalla.