Muisti ja muutos

 

Benjamin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.3. ja 23.3. ja 24.3.

On tavallista ajatella, että kokemus opettaa. Kokemus voi silti vangita meidät; se voi opettaa luovuttamaan, pysymään paikalla. Muistamme miten asiat menivät emmekä enää osaa kuvitella, että asiat olisvat voineet olla toisin tai että ne voisivat muuttua. Muistista tulee muuri. Näin myös silloin, kun muisto ei ole traumaattinen. Kokemukset ankeista ajoista, pulasta, tekevät meistä varovaisia tai jopa pelokkaita, vaikka olisimme nähneet, että tilanteesta päästiin pois.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että meidän halutaan muistavan tällaisella tavalla. Silloin muisto voi olla kaunisteltu tai se voi olla tuskainen, mutta aina se jähmettää ja pystyttää muurin.

Entä jos muisti keskeyttää jotain? Entä kun se rikkoo ajan tasaisen virran eikä aika, nykyhetki, ole enää tyhjä? Eikö muistaminen voi myös muuttaa meitä ja maailmaa? Kun meille näytetään kuvaa vallankumouksesta tai kapinasta, kollektiivisesta tai yksilöllisestä, sitä saattaa viesti: ”Tämä ei voi tapahtua täällä.” Meille voi syntyä tunne, ettei mitään voi tapahtua, kyse on toisesta maailmasta.

Arabikevät esiteltiin meille kolmannen maailman tapahtumana ja sitä saatteli toistuva puhe siitä, etteivät nämä maat ole kypsiä demokratiaan. Ihmiset reagoivat silti eri tavoin. Arabikevättä seurasi ocupy-liikehdintää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Myös ensimmäinen maailma tunsi demokratian puutteellisuuden. Eikö siis myös muisti voi toimia yllykkeenä, ei vain muurin rakennusmateriaalina?

1900-luvun ajattelija, joka yritti ajatella toisin ajasta ja muistin tehtävästä, oli Walter Benjamin. Monet marxilaiset pitivät häntä käsittämättämänä, vääräoppisena ja epädialektisena, koska hän tuntui antavan menneisyydelle erilaisen paikan ajattelussaan kuin Marx teki. Kuuluisassa postuumisti julkaistussa esseessään Teesi filosofian historiasta hän kytkee menneisyyden ja vallankumouksen yhteen. Historiallinen jatkumo särkyy ja ajasta tulee ”nyt-aika”. Benjaminin esimerkki on Robespierre, jolle antiikin Rooma oli latautunut tällaisesta ”nyt-ajasta”, jonka hän omassa ajattelussaan ja toiminassaan pisti hyppäämään ulos historiallisesta jatkumosta.

Benjaminin mahdollisesti hermeettisissä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että menneisyys ja muisto roomalaisista ihmisistä, jotka eivät tyytyneet vallitsevaan todellisuuteen, ei merkitse paluuta menneeseen aikaan, vaikka Benjamin sanoo Ranskan vallankumouksen ymmärtäneen itsensä Roomaksi joka palaa. Mennyt aika ei palaa tai toistu, vaan nykyisyys latautuu. Se latautuu, koska jokin menneisyydessä elävöityy, aktualisoituu ja mahdollistaa kamppailun vapauden saavuttamiseksi.

Tämä tietysti edellyttää, että menneisyyteen kohdistunut into suuntautuu murtumaan, ei jatkumoon. Muutosta ja vallankumousta pitää tahtoa, muutosta pitää haluta. Muistaminen tekee muuria, kun se on konservatiivista. ”Taisteleva, alistettu luokka on historiallisen tietämisen subjekti”, Benjamin kirjoittaa.

Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.

Historiallinen, filosofinen ja poliittinen kysymys, joka mahdollistuu tästä näkökulmasta: Kenen muisti puhuu? Kenen muistissa elämme, kenen unessa elämme? Kokemus on matka, jonka teemme vaaran läpi. Emme ole silti pelkästään aktiivisia. Kokemus merkitsee myös sitä, että vaara kulkee meidän läpi. Tahdomme olla kykeneväisiä nykyhetkeen. Puhe kyvystä saa meidät helposti korostamaan aktiivisuutta, tekemistä. Kokeminen on myös passiivista. Kokeminen ei merkitse vain osallistumista tapahtumaan, nykyisyyteen; se on otettava itseen, annettava sen vaikuttaa. Konservatiivisuus on sitä, että tällainen kokemus suljetaan pois. Tyhjä aika riittää. Odotamme loppua. Olisi opittava epälopullisuus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kevään 2022 ohjelmasta ja aiheista

 

Filosofiakahvila jatkuu zoomin kautta 11.tammikuuta! Toistaiseksi suunnitelmana käynnistää Torre del Marin filosofiakahvila 12.tammikuuta (jos ei tule uusia estäviä rajoituksia), mutta Fuengirolan filosofiakahvila vasta helmikuussa (17.helmikuuta, jos suunnitelmat eivät muutu)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofiakahvilan ensimmäiset 12 aihetta:

1.Liehuvat liput (zoom/Torre del Mar)

2. Epistemologian paluu (zoom/Torre del Mar)

3.Missä meitä kuunnellaan? (zoom/Torre del Mar)

4.Foucault ja vaara (zoom/Torre del Mar) 

5.Kuvan riivaamat (zoom/Torre del Mar)

6.Se mikä on lähellä (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

7.Valta ja etiikka (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

8. Sairastamisesta (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

9.Runous ja tottelemattomuus (zoom/Torre del Mar/Fuengirola) 

10.Muisti ja muutos (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)      

11.Bashōn sisäiset polut (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

12. Jos mieli ei olekaan omenakori... (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoriso ilman tulevaisuutta

 

Christopher Lasch

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 30. huhtikuuta:

Historioitsija Christopher Lasch (1932-1994) kuvasi amerikkalaista kulttuuria, kilpailuun perustuvaa individualismia, vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Culture The of Narcissism – An American Life in an Age od Diminishing Expectations. Tämän elämäntavan umpikuja ilmenee siinä, että onnellisuuden tavoittelu on muuttunut narsistiseksi itsestä huolehtimiseksi, ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteiskuntakriitikko uskoi kuvaavansa katoavaa kulttuuria, mutta 40 vuotta myöhemmin lukijalle syntyy outo tunne siitä, että tauti on pahentunut ja levinnyt. Minä en silti kysy, missä määrin Laschin diagnoosin pätee tänä päivänä ja missä tauti on pahentunut. Minua kiinnostaa kuvatun kulttuurin suhde aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Narsistinen kulttuuri suhtautuu erityisellä tavalla menneisyyteen. Menneisyys trivialisoituu. Se merkitsee vain aikansa eläneitä muoteja, kadonneita asenteita. Välinpitämätön suhde kertoo Laschin mukaan kulttuurin konkurssista. Kun menneisyys ei ole merkityksetön ja triviaali, turha, se näyttäytyy nostalgian valossa. Historioitsijalla ei ole korkeaa käsitystä nostalgiasta. Se estää menneisyyden älykkään käytön.

Menneisyyden katoaminen merkitsee myös tulevaisuuden katoamista; siihen ei uskota, sitä ei ajatella eikä sitä kyetä kohtaamaan. Ihminen ei vain ole toivoton. Hän keskittää energiansa ja tahtonsa käsilläolevaan hetkeen. Hän ei ajattele tulevia sukupolvia, vain itseään. Kaikki poliittisuus katoaa hänestä. Hänestä tulee psykologinen ihminen, omaan hyvinvointiinsa ja omiin tuntemuksiinsa keskittynyt olento.

Kuvitelkaamme hetken ajan, että edessämme on kokonainen joukko tällaisia nuoria, jotka elävät ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kuvitelkaamme Laschin kuvauksen olevan totta. Älkäämme psykologisoiko näitä nuoria tai pohdi, millaisista mielenterveydellisistä ongelmista he kärsivät. Kysykäämme, mitä tämä merkitsee ja millaisia yhteiskunnallisia tai moraalisia vaikutuksia tällaisella ”narsismilla” on.

Olemme todistaneet politiikan katoamista (uusliberalismi ja talouden ylivalta) ja sen paluuta vääristävissä ja myrkyllisissä muodoissa (terrorismi, populismi, fasismi). Laschin kuvaaman epäpoliittisen ihmisen edustama kulttuuri vahvistaa tätä kehitystä. Nuoriso ilman tulevaisuutta ei usko politiikkaan tai ryhtyy epärealistiseen ja väkivaltaiseen taistoon.

Menneisyyden trivialisoituiminen tai muuttuminen merkityksettömäksi merkitsee ennen kaikkea sitä, että suhde menneisyyteen on köyhä. Menneisyydestä ei voi löytää mitään resursseja, siitä ei voi oppia mitään eikä siellä aktualisoitu mahdollisuus anna uskoa siihen, että nykyisyydessä on mahdollisuuksia, joiden lihallistamista voi kokeilla.  Ilman tulevisuutta elämme ilman toivoa ja ilman mielikuvitusta. Emme suhtaudu vastuullisesti siihen mitä teemme emmekä yritä kuvitella ja tutkia, mikä voisi olla toisin.

Aika ajoin kuulee sanottavan, että fasistit ovat vain kourallinen nostalgikkoja. Vähättely voi olla vaarallista ja on nähtävä mahdollisimman kirkkaasti, mikä on nostalgian painoarvo tämän päivän politiikassa. Ihmisille sanotaan, ettö maa palautetaan aikaan, jolloin se oli vahva, kaunis ja onnellinen. Nostalgia on osaltaan idealisointia, joka sumentaa entisestään käsitystyä tosiasiallisuuden merkitystä arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita koskevassa keskustelussa. Vaikka puhuisimme siitä, mitä haluamme, keskustelu on mielekästä vain, jos kiinnitymme todellisuuteen. Yhdysvalloissa ja nyt myös Euroopassa on huudettu: ”Sosialismi tai vapaus!” Voi olla, että sosialismi ja vapaus sulkevat toisensa pois. Mutta uhkaako meitä todella sosialismi? Voiko tällaisen huutamisen jälkeen keskustella?

P.S. Otsikko on kunnianosoitus Ödön von Horváthin (1901-1938) romaanille Jugend ohne Gott (1938), Nuoriso ilman Jumalaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muisti ja valta

Stonewallin mellakka

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 23. huhtikuuta:

Aihe ei liity muistiin neurologisesti kuvattuna ilmiönä, salaperäiseen prosessiin aivoissa. Muisti on myös sosiaalinen ja poliittinen ilmiö. Se on jotain, jonka kautta organisoidaan kuva siitä, kuka sinä olet. Muisti määrittää mielikuvan siitä, millaista tulevaisuutta haluaa ja mitä voi tehdä. Jos ja kun valta kontrolloi – pystyy kontrolloimaan tai ohjaamaan muistia, se onnistuu määrittämään ihmiselle, mitä heidän tulee muistaa.

Primitiivisinkin vallankäyttö yrittää vaikuttaa ihmisen ihmisen mielikuviin ja siihen mitä hän ajattelee itsestään. Siksi muistin ohjaaminen, erityisen muistikulttuurin synnyttäminen, on strategisesti mielenkiintoista. Jos ajattelemme kansalaista, ohjauksen kohdetta, muisti ei tästä näkökulmasta näyttäydy haluttavana kykynä; se voi olla voimattomuuden lähde.

Eri maissa toimineet ihmisoikeusrikkomuskomiteat ovat esimerkki siitä, miten muisti ja pyrkimys välttää unohtaminen palvelee tavoiteltua muutosta. Espanjassa tuli vuonna 2007 voimaan erityinen laki, Ley de Memoria Histórica de España, jonka tarkoitus oli tunnustaa ja muistaa kaikkia sisällissodan uhrit, myös sotaa seuranneen Francon hallinnon uhrit. Kyseessä oli yritys korjata jotain. Sana ”muisti” oli paljonpuhuva. Jotain oli unohdettu. Vuonna 1977, Francon jälkeen,  haluttiin armahtaa kaikki poliittiset vangit ja aikaisemman järjestelmän vainoamat ryhmär. Armahduslaki,  Ley de Amnistia, on kuitenkin myöhemmin toiminut suojana kiduttajille, ja laki on saanut nimityksen ley del olvido. Vuonna 2007 tehty uudistus ei muuttanut tätä.

Menneisyys voi olla taakka, ja muistaminen voi tehdä voimattomaksi.  Mutta muisti voi olla myös moraalisen energian lähde. Greenwich Villagessa, New Yorkissa,  syntyi mellakoita kesäkuussa 1969, kun poliisi teki ratsian  gay-baariin nimeltyä Stonewall Inn. Lain mukaan alkoholin tarjoilu homoseksuaaleille ei ollut sallittua. Mafia pyöritti kuitenkin baareja, joissa tarjoiltiin. Rikollisjärjestöt lahjoivat poliisit. Mellakat alkoivat pienestä symbolisesta eleestä. Ratsatun baarin asiakkaat heittelivät poliiseja kolikoilla. Lehdet kirjoittivat Stonewallin mellakoista pieniä ja erittäin vähätteleviä uutisia. Mellakoitsijat ja heitä tukevat ihmiset ryhtyivät kuitenkin organisoitumaan ja perustamaan erilaisia työ- ja aktivismiryhmiä. Homoseksuaalit politisoivat omat vaikeutensa ja tuskiensa aiheet. Ryhmät tekivät hyvin erilaisia asioita, mutta loivat myös yhteisen tehtävän, muistamisen.

Seuraavana vuonna 28. kesäkuuta pienet ryhmät järjestivät kulkueet Stonewallin mellakoiden muistoksi New Yorkissa ja Los Angelesissa. Ennen kuin kulkueet olivat päässeet perille, tuhannet olivat liittyneet joukkoon. Gay pride oli syntynyt. Lehdet erehtyivät Stonewallin merkityksestä. Lehtimiehet eivät ottaneet huomioon muistin merkitystä. Mellakat olivat alku jollekin. Jatkuvuus ja elävyys synnytettiin muistamisen kautta.           

Voimme siis aavistaa tai kuvitella, että valta ja muisti todellakin kytkeytyvät – tekisi mieli sanoa solmiutuvat – yhteen monenlaisilla, vaihtelevilla tavoilla. Ehkä pitäisi katsoa ja tarkistaa,  minkä ryhmän tai maanosan halutaan muistavan, ettei mikään muu kuin olemassaoleva ole mahdollista. Voimme myös kysyä, millaisia asioita meidän olisi syytä kaivaa esiin menneisyydestä, jotta keksisimme mahdollisuuksia ja voimia toteuttaa ne.  

Miksi ajattelemme, että menneisyys on takana? Onko siihen erityinen syy? Tahtooko joku meidän ajattelevan niin? Onko niin, ettemme näe, että toimimme ja taistelemme menneisyys edessämme? Älkää kysykö, mistä johtuu päihdeongelma. Älkää kysykö, miksi kaikki maailman riidat muistomerkeistä. Muistot eivät kuulu keinutuoliin. Ne ovat politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan sielu.