Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus

 Spencer

Filosofiakahvila 19.11./20.11./21.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Modernia aikaa määritteli vielä muutama vuosikymmen sitten usko ja toivo. Uskottiin edistykseen, oltiin jopa utopistisia; ajateltiin, että tulevaisuus voi olla paratiisi. Tällainen usko vaikutti myös filosofiassa, erityisesti historian filosofiassa. Turgot (1727-1781), fysiokratian isä, Hegel tai Herbert Spencer (1820-1903) olivat optimistisia. He näkivät kehitystä, parantumista, täydentymistä.

Tässä kehitysuskossa oli varmasti mukana kristinuskosta perittyä teleologisuutta ja ajatus paratiisiin, vaikka maanpäälliseen, pääsemisestä. Kristinuskossa oli ainakin jossain vaiheessa kuitenkin apokalyptisyyttä. Alussa oli paratiisi, lopussa maailmanloppu. Nykyisyys oli tyhjä; se oli vain katastrofin odottamista. Yksilön tasolla nykyisyys oli vain taivaaseen pääsemistä edeltävä siirtymävaihe. Hegelin tai Spencerin maailmassa nykyisyys oli askel, välitila, nousua kohti parempaa.

Sodat, teknologisen ja tieteellisen kehityksen tuomat haitat ovat murentaneet tätä uskoa. Tietyllä tavalla olemme palanneet apokalyptisyyteen, nykyisyyden tyhjenemiseen. Tulevaisuus on nykyhetkeä huonompi tai se on jotain katastrofaalista: ekokastrofi, ydintuho, ihmiskunnan nälkiintyminen. Maailmanloppua ei enää ennusta pappi, vaan joskus tiedemies tai insinööri, tekoälyn kehittäjä.

Jos tutkisimme menneisyyttä toisin (etsimättä järkeä, logiikkaa, välttämättömyyttä tai kaavaa) suhteemme myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen voisi muuttua. Kun näen, että menneisyydessä oli toisin, en näe ainakaan aina, että nyt on paremmin (en siis löydä todistetta edistymisestä). Tästä erosta voin silti suodattaa ajatuksen, että se mikä nyt näyttäytyy itsestään selvänä, pysyvänä tai välttämättömänä, ei sitä ole.

Voin myös etsiä menneisyyden tapahtuman, joka tietyssä mielessä läpäisee tämän ajan, on siinä mukana, toistuu siinä. Jostain yksilöstä sanottiin, että hän on vääräoppinen ja hänet karkotettiin tai poltettiin. Sanaa “vääräoppinen” ei ainakaan yhtä yleisesti käytetä, ihminen on keksinyt uusia, hienoja, sanoja, mutta tulos on sama, vaikka nimenomaan elävältä polttamista ei käytetä enää neutralisoinnissa. Voin yrittää tuoda nämä mekanismit esiin, jotta toistaminen loppuisi tai ainakin tulisi vaikeammaksi.

Menneisyydestä voi löytää myös salatun tai unohdetun esimerkin, innoituksen lähteen. Monesti toimimme menneisyyden toiminnasta, taistelusta, käsin; menemme kohti tulevaa menneisyydestä käsin. Tätä ei ole pakko uskoa. Mutta sensorit, virallisen historian kirjoittajat ja joskus elokuvantekijät uskovat siihen eli he haluavat aktiivisesti unohtaa tai viestittää, ettei sitä toimintaa tai taistelua menneisyydessä ollut. On muistettava, että muistia kontrolloidaan ja ohjataan.

Kun nykyisyys ei ole tyhjä eli aika eletään toisin, voimme ainakin uskoa tulevaisuuteen: se on sitä mitä teemme siitä, ainakin jossain määrin. Tämä ei merkitse, ettemme tekisi nykyisinkin ja tulevaisuudessa erehdyksiä ja virhearvioita. Ehkä meidän ei tarvitse heittää toivoa ja toivon periaatetta roskiin. Tottakai meidän täytyy olla valppaita ja varovaisia, koska myös meidän toivoamme voidaan käyttää meitä vastaan.

Lähtökohtaisesti voisi sanoa kuitenkin – ainakin itselleen – neuvoksi: ”Älä ole huolissasi tulevaisuudesta, tutki menneisyyttä.” Voisi puhua tietysti nietzscheläisemmin. Elä nykyisyys toisin, jotta toimit tulevaisuuden puolesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoriso ilman tulevaisuutta

 

Christopher Lasch

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 30. huhtikuuta:

Historioitsija Christopher Lasch (1932-1994) kuvasi amerikkalaista kulttuuria, kilpailuun perustuvaa individualismia, vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Culture The of Narcissism – An American Life in an Age od Diminishing Expectations. Tämän elämäntavan umpikuja ilmenee siinä, että onnellisuuden tavoittelu on muuttunut narsistiseksi itsestä huolehtimiseksi, ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteiskuntakriitikko uskoi kuvaavansa katoavaa kulttuuria, mutta 40 vuotta myöhemmin lukijalle syntyy outo tunne siitä, että tauti on pahentunut ja levinnyt. Minä en silti kysy, missä määrin Laschin diagnoosin pätee tänä päivänä ja missä tauti on pahentunut. Minua kiinnostaa kuvatun kulttuurin suhde aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Narsistinen kulttuuri suhtautuu erityisellä tavalla menneisyyteen. Menneisyys trivialisoituu. Se merkitsee vain aikansa eläneitä muoteja, kadonneita asenteita. Välinpitämätön suhde kertoo Laschin mukaan kulttuurin konkurssista. Kun menneisyys ei ole merkityksetön ja triviaali, turha, se näyttäytyy nostalgian valossa. Historioitsijalla ei ole korkeaa käsitystä nostalgiasta. Se estää menneisyyden älykkään käytön.

Menneisyyden katoaminen merkitsee myös tulevaisuuden katoamista; siihen ei uskota, sitä ei ajatella eikä sitä kyetä kohtaamaan. Ihminen ei vain ole toivoton. Hän keskittää energiansa ja tahtonsa käsilläolevaan hetkeen. Hän ei ajattele tulevia sukupolvia, vain itseään. Kaikki poliittisuus katoaa hänestä. Hänestä tulee psykologinen ihminen, omaan hyvinvointiinsa ja omiin tuntemuksiinsa keskittynyt olento.

Kuvitelkaamme hetken ajan, että edessämme on kokonainen joukko tällaisia nuoria, jotka elävät ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kuvitelkaamme Laschin kuvauksen olevan totta. Älkäämme psykologisoiko näitä nuoria tai pohdi, millaisista mielenterveydellisistä ongelmista he kärsivät. Kysykäämme, mitä tämä merkitsee ja millaisia yhteiskunnallisia tai moraalisia vaikutuksia tällaisella ”narsismilla” on.

Olemme todistaneet politiikan katoamista (uusliberalismi ja talouden ylivalta) ja sen paluuta vääristävissä ja myrkyllisissä muodoissa (terrorismi, populismi, fasismi). Laschin kuvaaman epäpoliittisen ihmisen edustama kulttuuri vahvistaa tätä kehitystä. Nuoriso ilman tulevaisuutta ei usko politiikkaan tai ryhtyy epärealistiseen ja väkivaltaiseen taistoon.

Menneisyyden trivialisoituiminen tai muuttuminen merkityksettömäksi merkitsee ennen kaikkea sitä, että suhde menneisyyteen on köyhä. Menneisyydestä ei voi löytää mitään resursseja, siitä ei voi oppia mitään eikä siellä aktualisoitu mahdollisuus anna uskoa siihen, että nykyisyydessä on mahdollisuuksia, joiden lihallistamista voi kokeilla.  Ilman tulevisuutta elämme ilman toivoa ja ilman mielikuvitusta. Emme suhtaudu vastuullisesti siihen mitä teemme emmekä yritä kuvitella ja tutkia, mikä voisi olla toisin.

Aika ajoin kuulee sanottavan, että fasistit ovat vain kourallinen nostalgikkoja. Vähättely voi olla vaarallista ja on nähtävä mahdollisimman kirkkaasti, mikä on nostalgian painoarvo tämän päivän politiikassa. Ihmisille sanotaan, ettö maa palautetaan aikaan, jolloin se oli vahva, kaunis ja onnellinen. Nostalgia on osaltaan idealisointia, joka sumentaa entisestään käsitystyä tosiasiallisuuden merkitystä arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita koskevassa keskustelussa. Vaikka puhuisimme siitä, mitä haluamme, keskustelu on mielekästä vain, jos kiinnitymme todellisuuteen. Yhdysvalloissa ja nyt myös Euroopassa on huudettu: ”Sosialismi tai vapaus!” Voi olla, että sosialismi ja vapaus sulkevat toisensa pois. Mutta uhkaako meitä todella sosialismi? Voiko tällaisen huutamisen jälkeen keskustella?

P.S. Otsikko on kunnianosoitus Ödön von Horváthin (1901-1938) romaanille Jugend ohne Gott (1938), Nuoriso ilman Jumalaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila