Spinozan ilo

(Spinoza)


Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 17.1. ja Torre del Marissa 18.1
Baruch Spinozalle (1632-1677) ilo ei ollut mikä tahansa riemastuttava tunne. Spinoza etiikassa hyvää on se mikä lisää potentiaa (voimaa, kykyä) ja huonoa se mikä vähentää sitä. Hän ymmärtää affektit tämän kautta: surulliset affektit (suru, pelko, kateus etc.) vähentävät potentiaa, iloiset lisäävät sitä. Affekti on vaikutus ruumiissa; se on tila, joka Spinozan sanoin lisää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiin toimintakykyä. Kyse on vitaalisuuden lisääntymisestä tai elinvoiman vähenemisestä.

Miten välttää surullisten affektien – säälin, surun, pelon – vaikutuksia, niiden valtaa meissä? Spinozan näkemys oli, että ajattelu auttaa; se antaa adekvaattia (oikeaa, sopivaa) tietoa. Tarvitsematta ryhtyä syvälliseksi Spinozan tulkitsijaksi voi sanoa, että hänelle ajatteleminen oli olennainen osa hyvää elämää.

Ilo ja filosofia yhdistyvät harvoin. On paljon filosofointia, joka lähtee ahdistuksesta, ei ilosta. Spinozan hengessä voisi väittää, että tällainen on harhautumista. Toteuttaa voimaansa – sitä on vapaus, ja seuraus on ilo. Filosofoimisen pitäisi lisätä iloa, jos sen tehtävä on auttaa meitä hyvään elämään.

Olematta Spinoza-asiantuntija ja ollen spinozalainen ainakin jollakin tavalla kysyn: Mikä panee meidät surujen valtaan ja missä on ajattelua, joka tuottaa iloa? Surulliset affektit orjuuttavat meitä. Meitä opetetaan olemaan surujen vallassa, suruja ruokitaan. Osallistumme siihen itsekin. On olemassa vallankäyttöä, joka pyrkii lisäämään pelkoa. Spinozan lähtökohta panee ajattelemaan toisin yhteiskunnallisista asioista. Pelon lannistamia on helpompi hallita. Etiikan tehtävä on lisätä iloa, ihmisen voimaa. Itseään arvostava ja iloinen ihminen on vaara tyranneille: hän on liian vapaa.

Uskon, että ihminen voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi. Se edellyttää, että ihminen käyttää vapauttaan (Spinoza sanoisi: toteuttaa voimaansa). Tähän tarvitaan ajattelemista: vapauden luomiseen. Ajatteleminen on jo vapauttamme, sen käyttöä. Sen avulla otamme etäisyyttä itseemme ja kokemuksiimme. On vaikea sanoa, missä on ajattelua, joka tuottaa iloa. Voi silti seurata joitakin polkuja, katsoa mitä löytyy.

Kaikilla meillä on omat demonimme, joiden kanssa kamppailla. Ilo voi olla vastamyrkky. Jonkun pitää voittaa epätoivonsa, jonkun pessimismi itsessään ja ympäristössä. Ilo – silloin kun siitä tulee näkökulma – voi auttaa surunkin keskellä. Aina on lupa etsiä ilon aiheita. Itse olen hyötynyt filosofiasta. Mistä minun tieni alkoi? Mitä minä aloin ihmettelemään niin paljon, että jouduin tähän loputtomaan suohon, filosofiaan? Olen aina lähtenyt liikkeelle shokista, repeämästä sielussa, joka syntyi yhdessä kysymyksien kanssa. Vastoinkäymisten, tuhonkin keskellä, meillä on vapautta, erilaisia mahdollisuuksia. Mitä voimme itsestämme tehdä? Mitä vaatii tehdä itsestään vapaa? Aika nopeasti huomasin myös, että vääränlainen vakavuus, ilottomuus, rypeminen surkeudessa, oli jotain jota vastaan halusin nousta viljellen toisenlaista, hyväntuulisempaa asennetta...

Spinozan ilo antaa mahdollisuuden ajatella toisesta näkökulmasta. Suru on se, joka tuhoaa. Ihminen voi olla aktiivinen, tehdä asioille jotakin. Iloa voi olla tuhoutumisessakin. Se minkä on hävittävä, on hävittävä – siihen ei ole hyvä jäädä kiinni. Nuoruuden pitikin mennä. Uusia ilon aiheita löytyy: María Zambranon käsittämätön valo, itselle sopivan hyväntuulinen valikoiminen, irtaantuminen perinnöstä, viattomuus...

Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri

Hellenistisellä kaudella ja Roomassa filosofia ymmärrettiin usein terapeuttisena, sielun sairauksien parantamisena. Tällä parantamisen ajatuksella oli lähtökohta jo filosofian (länsimaisen) syntyhetkissä ja Platonissa, joka ymmärsi filosofian totuudelliseksi puheeksi, joka ei ole kohdistettu demokratian kokoontuneelle kansasalaisjoukolle, vaan yksikön ”psykheen”, hänen sieluunsa. Ei ollut siis ollenkaan epätavallista, että antiikissa filosofiaa verrattiin lääketieteeseen ja filosofia lääkäriin.

Ajatus filosofin ja lääkärin läheisyydestä ei kadonnut kokonaan. Nietzsche puhui usein lääkäri-filosofista. Hän ajatteli, että filosofoiminen, joka on kulttuurin kritiikkiä ja oman aikansa diagnosointia, parantaa. Mistä hän halusi parantaa? Nihilismistä, kaunaisuudesta ja huonosta omastatunnosta.

Nietzsche puhui siis lääkäri-filosofista niin kuin lääkäri tulisi filosofiksi. Voimme kysyä, voisiko filosofista tulla lääkäri, voisimmeko puhua filosofi-lääkäristä. Silti tärkeämpää kuin sanojen järjestys on kysymys siitä, mitä filosofia voi tehdä parantaakseen ja mikä on sen parantava voima. Uskoakseni ajattelu on sillä tavalla terveellistä, että ihminen ottaa etäisyyttä itseensä, siihen mitä on tekemässä, koko maailmaan. Tämä etäisyys mahdollistaa näkökulmien luomisen, ja näkökulmat auttavat näkemään myös sairauden tekemän työn selvemmin ja siksi osaa sitä paremmin varoa.

Etäisyys, joka mahdollistaa näkökulmien luomisen, siirtymisen näkökulmasta toiseen, on ”suurta terveyttä”, josta Nietzsche puhui. Monet filosofit, jotka ovat uskoneet filosofian parantavaan vaikutukseen, ovat pyrkineet iloon – samastaneet terveyden iloon – tai sanoneet, että ilo parantaa.

Tästä syystä F.Rabelais, ranskalainen lääkäri ja kirjailija 1500-luvulta, on mielenkiintoinen tapaus. Hän luennoi Montpellierin yliopistossa ilon ja naurun parantavasta vaikutuksesta lähteinään antiikin filosofiset tekstit, erityisesti ns. Hippokraattinen kokoelma, joka sisältää sekä ”lääketieteellisiä” että ”filosofisia” tekstejä. Esimerkiksi tekstissä Hyvistä tavoista voi löytää ilmaisun ”lääkäri-filosofi”.

Kokoelma sisälsi liitteen, jota sanotaan ”hippokraattiseksi romaaniksi”. Tekstin pääsankari on filosofi Demokritos, jonka eetos tai asenne on naurava mielipuolisuus. Ajatus mielipuolisuuden viisaudesta ja naurusta olivat tärkeitä Rabelais´lle, joka Mihail Bahtinin mukaan kehitti erityisen idean ”iloisesta lääkäristä”. Idea ei ole kaukana filosofian ja lääketieteen yhdistymisestä. Renessanssissa nämä hyvinkin erilaiset maailmahahmotustavat melkein sulautuivat Hippokrateen tavoitteen mukaisesti. Hippokrates halusi, että viisauteen tuodaan lääketiedettä ja lääketieteeseen viisautta.

Meidän aikamme fysiologiset ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat tiedon ilon ja naurun terapeuttisesta voimasta. On silti hauskaa ajatella, kysyä, olisiko nykyajan filosofeista, noista harmaista kirjatoukista, parantajiksi. Vielä voi kysyä, hymy huulilla, voisiko nykyajan lääkäri olla iloinen lääkäri, määrätä lääkkeeksi naurua ja irrottautua niin kovin vakavasta roolistaan. Kysymykset ovat ironisia. En usko paluuseen ja näen yritykset paluusta entiseen absurdeina. Ironisten kysymysten tarkoitus on silti avata näkökulma, kysyä meidän ajan mahdollisuuksista.

Kevään 2010 aiheita

1.Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri
2.Merkit, kysymykset, ympäristö
3.Pinnallinen omistaminen
4. Nihilismi
5.Häpeä: materia ja energia
6.Unohtamisen taito
7.Pastoriaalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus
8.Miten lukea filosofeja?
9.Pahuus
10.Pluralismi
11.Dostojevski ja kosnost
12. Filosofia ja oikeudelliset käytännöt
13.Ilman kohtaloa
14.Luonto, ihminen, taide
15.Hedelmällinen itsetutkiskelu
16.Serenitas eli mielenrauha