Sureminen ja tulevaisuus

Monet ajattelijat – esimerkiksi Freud, Blanchot, Derrida ja Butler – ovat ajatelleet surua, tehneet siitä työtä, tehneet eroa onnistuneen ja epäonnistuneen suremisen välillä, kysyneet suremisen seurauksia. Miksi he eivät ajattelisi surua? Sen eteen joutuu ennemmin tai myöhemmin. Se on tuskallista - se pakottaa ajattelemaan.

Sureminen on menetyksen nielemistä, sen vähittäistä hyväksymistä, aukon ja tyhjyyden eteen menemistä. Suru on ihmistä suurempi. Siksi se panee ajattelemaan. Siksi ei voi päättää, mihin se johtaa. Surun edessä on oltava nöyrä. Minulla on myös tunne, ettei voi olla ylimielinen ja tietäväinen; en voi mennä neuvomaan, sanomaan miten on surtava. En voi siis sanoa paljon mitään. Jotain silti on tärkeää sanoa suremisesta.

Sureminen liittää ihmisiä yhteen, yhteyteen. Sureminen on monta kertaa yksinäistä, mutta se on samalla olennaisesti yhteisöllistä. Kun joku kuolee, se on yhteisöllinen tapahtuma. Koomisuuteen saakka. Suremisella voi olla myös väkivaltaisia, traagisia seurauksia. Koska se on yhteisöllistä, sillä voi olla vakavia poliittisia seurauksia.11.syyskuuta johti suremiseen ja sotaan.

Vedet ovat vaihtuneet, me olemme muuttuneet. Emme käy samoina samoihin virtoihin. Kaikki muuttuu, siis kaikki katoaa. Paavali sanoi – klassista sanontaa käyttäen ja sitä muuttaen: ”Kuolen joka päivä.” Jorge Borges kommentoi näitä sanoja esseessään Aika todeten, että kuolemme ja synnymme joka päivä, jatkuvasti. Tämä panee minut ajattelemaan sitä, että ajan ongelma, ainoa konkreettinen metafyysinen ongelma, tekee suremisesta jotain, joka on aina yhteydessä menneisyyteen ja tulevaisuuteen; se on tapamme suhtautua aikaan ja ajallisuuteen.

Sureminen on tunnetta siitä, että tulevaisuus on tyhjempi ja merkityksettömämpi kuin menneisyys. Jos suru ei vaivuta epätoivoon, se on tulevaisuuden tekemistä. Sureminen takaa tulevaisuuden, valmistaa meidät siihen ja panee menemään sitä kohti, irtaantumaan menneisyydestä. Irtaantuminen on kivuliasta. Suru on irtaantumisen tuskaa. Tuska on samalla synnyttämisen tuskaa. Sureminen ja syntyminen, uudelleensyntyminen, käyvät käsi kädessä.

Mitä kaikkea pitää surra? Missä ja miten kauan? Jos kaikki katoaa ja kuolemme joka päivä, sureminen on mukana kaikessa, koko ajan. Me asetumme suhteeseen itsemme kanssa surren; elämme omissa hautajaisissamme. Mitä tapahtuu, jos emme valmistele omia hautajaisiamme? Jääkö kuollut osa kummittelemaan? Kalvaako se jotenkin? Tekeekö se meistä raskaampia? Jos olisi näin, sureminen saattaisi olla paradoksaalisesti keventymistä, itsensä keventämistä.

Epäilemättä suremiseen liittyy vaaroja. Voi olla epäonnistunutta tai huonoa suremista, menneisyyteen jäämistä, haluttomuutta päästää irti. On kuin menneisyyden haamut tahtoisivat sanoa meille jotain, mutta meidän pitää sanoa; me itse etsimme sanoja, jotka sanoa kummituksille.

Pitää voida sanoa: ”Saat mennä, me jatkamme yksin, ilman sinua.” Vain silloin voimme jatkaa. Joku voi rakentaa itselleen surutonta filosofiaa ja tehdä surua väistäviä liikkeitä. Kysyisin silti, voisiko suremisella olla tehtävä. Onko sillä ehkä parantavia vaikutuksia?

Millaista suremisen kulttuuria tarvitsisimme? Pitääkö surun olla puhdasta ilmaisuissaan, hiljaista ja kyynelehtivää? Vai saisiko nauraakin?

Niin kuin aina kysyn kysymyksiä, en muuta. Tällä kertaa tavallistakin enemmän.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")

I Johdanto puheen ongelmaan: Puhe ja hiljaisuus

(Muistiinpanot Etäisyys, läheisyys ja Eläimellinen filosofia julkaistaan ensi viikolla. Jatkona edelliseen ja johdantona – ensimmäisinä alkusanoina tulevaan aiheeseen ”puheen ongelmasta” panen seuraavan huomautuksen.)

Voisi sanoa, että kieleen kohdistuva filosofinen mielenkiinto oli yksi suuria käänteitä länsimaisessa ajattelussa 1900-luvulla. Se ei ole ilmentynyt pelkästään niin, että kielen ja todellisuuden välinen suhde problematisoitui. Myös puheen ja hiljaisuuden, vallan ja puheen väliset suhteet on alettu nähdä toisin; niitä on alettu ajatella.

Perinteellisesti ollaan ajateltu, että puhe asettuu valtaa vastaan, ja valta tahtoo vaientaa. 1900-luvulla monet ajattelijat alkoivat kiinnittää kuitenkin huomiota puheen väkivaltaisuuteen ja puheeseen vallankäyttönä. Myös valta puhuu. Eikä vallankäytön kohteen haluta aina olevan hiljaa; hänen halutaan selittävän itsensä tuomarin tai rippi-isän tai psykoanalyytikon edessä. Kiduttaja pyrkii saamaan uhrinsa puhumaan. Myös kuulustelu on puhetta. Silloin vastarinta ei ole puhetta, vaan hiljaisuutta, vaikenemista.

Vähemmän konkreettisten tilanteiden analysointia harjoittaneen Derridankin kirjoituksissa lähestytään kysymystä puheen ja hiljaisuuden suhteista. Hiljaisuus oli hänelle kielen “alkuperä”, jota ilman sanaa ei voisi olla. Hiljaisuus ei ole siis kielen “toinen”, “toiseus”. Puhe ja hiljaisuus ovat toisiinsa sidotut. Mutta Derridan ja monien kielifilosofien tapa ajatella, analysoida, on abstrahoiva eikä ongelma tule selvästi esiin.

Puhe on aina puhetta jossakin “kielipelissä” (Wittgenstein), aina se muodostuu tietynlaiseksi käytännöksi (filosofit, kulttuurintutkijat ja sosiologit puhuvat diskursseista). Kun tutkimme käytäntöjä, huomaamme, ettei hiljaisuus ole aina sama eikä puhe ole aina samanlaista. Tilanne ei ole samanlainen, jos poliisi tahtoo minun puhuvan tai jos moraalisen velvollisuuden innoittamana puhun, vaikka poliisi ei minun haluaisi puhuvan.

Vastaus kielen väkivaltaisuuden ongelmaan ei ole – niin kuin Derrida tiesi – hiljaisuus, joka olisi vain toisenlaista väkivaltaa, vaan toisenlainen puhe, joka kohdistaa väkivallan kieleen välttääkseen pahemman väkivallan. Ongelma ei ole silti ainakaan pelkästään kielen väkivaltaisuus tai sanojen riittämättömyys. Maisema, jossa elämme, on sanojen, näkymättömistä tulevan puheen, peittämä. Emme näe maisemaa. Tuskainen kysymys, jossa elämme, ei koske vain sanojen riittämättömyyttä tai niiden väkivaltaisuutta, vaan kuuntelemista tai kuulemisen mahdollisuutta. Emme näe maisemaa, emme sitä kuule.

Keskusteleminen – se mitä keskustelemiseksi sanotaan – on usein vain polemiikkia, siis sotaa, jossa toinen on vihollinen. Dialogi on monologia kummituksen edessä. Olemme sanojen ja määritelmien peittämiä. Mielisairaalapotilasta ei kuunnella, vaan hänen puheensa liitetään osaksi kokonaiskuvaa sairaudesta ja todisteeksi hänen mielensä häiriintyneisyydestä.

Olisi tehtävä erottelu polemiikin ja todellisen keskustelun välillä, mutta myös mykistetyn hiljaisuuden ja kuuntelemisen mahdollistavan hiljaisuuden välillä. Olisi ehkä lakattava luottamasta kommunikaatioon, etsittävä todellista kohtaamista toisen kanssa… Näihin kysymyksiin aion tarttua, niitä seurata, niihin näkökulmaa luoda. Ainakin kokeilla.

Yhteisö

Muotoilen aluksi periaatteen, jota kutsun antropologiseksi pääsäännöksi. Nimitys johtuu siitä, että sen avulla yritetään tuoda esiin jotain ihmisen toiminnan ja ajattelun luonteesta. Muotoilu on seuraavanlainen: Jos ja kun aletaan puhumaan jostakin asiasta, se johtuu joko siitä, että asiasta on alettu tehdä ongelmaa tai siitä, että puhutusta asiasta on puutetta, sitä kaivataan.

Nykyisin puhutaan paljon yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Monta kertaa siitä puhutaan puuttuvana, kaivattuna asiana, nostalgian kohteena. Myös filosofit ovat palanneet monta kertaa kysymykseen yhteisöstä viimeisten vuosikymmenien aikana, toisen maailmansodan jälkeen. Teema on selvästi esillä ranskalaisessa ajattelussa: yhteisöstä ovat eri tavoin puhuneet mm. Bataille, Blanchot ja Derrida. Filosofit eivät ole puhuneet yhteisöstä pelkästään puuttuvana asiana; he ovat alkaneet tehdä uusia, erilaisia kysymyksiä, tehdä yhteisöstä ongelmaa, problematisoida yhteisöön liittyviä käsityksiämme ja kategorioitamme.

Yhteisöt ja ryhmät ovat muodostuneet ongelmaksi, koska niiden on koettu synnyttävän ikäviä ja kauheita vaikutuksia. Sosiologit ovat aina katsoneet yhteisöä, tuoneet esiin sen kontrolloivia vaikutuksia, vaikka ovatkin lähtökohtaisesti selittäneet kaiken inhimillisen yhteisöllisyydestä käsin. Toinen maailmansota todisti kauheuden: Ihminen tekee ryhmiä, yhteisöjä, jotka eivät vain väkivaltaisesti sulje pois toisia ryhmiä, vaan pyrkii myös hävittämään nämä ryhmät. Yhteisön muodostama ”me” on yhteisten arvojen ja totuuksien puolustamista veriseen loppuun saakka.

Tästä syystä tunnen epäluuloisuutta, kun nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä arvona. Ihmiset eivät tiedä mitä he kaipaavat, kun he kaipaavat loputonta solidaarisuutta yhteisöä kohtaan. He eivät arvaa ”meidän” syvää väkivaltaisuutta, kun siinä on kyse yhteisestä identiteetistä.

Yhteisö voi olla muutakin kuin side ihmisten välillä – side, joka yhdistää ja sitoo ihmiset toisiinsa ja omaan identiteettiinsä sekä omaan paikkaansa ryhmän hierarkiassa. Yhteisö synnyttää myös päinvastaisia, vapauttavia vaikutuksia. Olen itse puhunut ystävyyden mahdollisuudesta ja sen yhteydestä oppimiseen.

Lainaan käyttööni G.Agambenin käsitteen tuleva yhteisö ( la comunita che viene ) vieden ajatuksiani omaan suuntaani. En tahdo vääristellä Agambenin ajatuksia, mutta painotan varmaankin jotain muuta kuin italialainen ajattelija. Tuleva yhteisö ei ole ryhmä, mikä tahansa ryhmä. Me kuulumme punapaitaisten tai valkonaamaisten ryhmään – siinä on kyse ominaisuuksista, jotka yhdistävät, identiteetistä. Tuleva yhteisö on ilman ominaisuuksia olevien; se ei ole kuulumista ryhmään, vaan luomista. Tulevaa yhteisöä yhdistää luominen, prosessi, tuleminen, ei yhteiset ominaisuudet eivätkä edes yhteiset arvot.

Tällaisen tulevan yhteisön ”me” ei ole etukäteen olemassa; ”me” ei ole olemassa ennen tekemistä, valintoja, ajattelua. Tulevassa yhteisössä yhteistä on kysymys, etsintä. Yhteisö ei ole vain tuttuun, turvalliseen ja tiedettyyn sitoutumista tai valmiiden mallien ja kategorioiden kautta ymmärtämistä. Minä en välttämättä ole yhteisön oma, sen omaisuutta. Ihmiset voivat olla valmiita, avoimia, kohtaamaan toisensa ilman aseita, ilman valmiita malleja. Silloin ihmiset voivat synnyttää jotain epätodennäköistä ja odottamatonta: silloin yhteisö on synnytyksen paikka.

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.