Sano joka päivä itsellesi

 

Marcus Aurelius kirjoittaa itselleen tarkoitetuissa muistiinpanoissa: "Sano joka päivä itsellesi..." Näiden sanojen jälkeen hän antaa hyviä neuvoja. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin hyviin neuvoihin. Kiinnitän huomiota kahteen asiaan tässä yksinkertaisessa lauseessa.

1."Sano itsellesi." Ihminen puhuu itselleen. Marcus Aurelius muistuttaa itseään siitä, mitä on hyvä sanoa, miten puhuttava.

2."Joka päivä." Filosofi-keisari kehottaa puhumaan tietyllä tavalla itselleen jatkuvasti, joka päivä. Itselleen puhuminen on harjoitus.

Filosofiakahvila 3.10./4.10./5.10.

Filosofiakahvila alkaa lokakuussa! Zoomin kautta tiistaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin, Fuengirolassa torstaisin. 6 euroa/krt. Saa maksaa enemmän.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vanha muistivihko

 

Marcus Aurelius

Kirjoittaminen ja muistikirjat – hypomnemata – olivat tärkeitä antiikin maailmassa, varsinkin Roomassa (Marcus Aureliuksen Ta eis heauton, joka on käännetty nimillä Itsetutkiskeluja ja Itselleni on esimerkki tällaisesta muistikirjasta). Muistikirjan kirjoittaminen oli tapa vaikuttaa itseensä.

Minun muistivihkojeni funktio on hiukan erilainen, mutta minun pitäisi ottaa ne käsiini useammin, koska ne ovat mielenkiintoinen matka omaan päähän ja koska sieltä löytyy mahdollisesti arvokkaita merkintöjä. Löysin taannoin melkein kymmenen vuotta vanhasta vihkosta seuraavanlainen muistiinpanon:

 ”Miksi kaikki tämä kamppailu? Jotta minuun ei voisi kirjoittaa pysyvää lakia. Taistelen olemusta vastaan. Olemus ei ole vain harha, se on ansa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä olen oppinut stoalaisilta

 

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katsee kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Kaksi mottoa

Minulla on kaksi mottoa syyskauden ohjelmaa varten:

Ihmisen elämä on mitä hänen ajatuksensa siitä tekevät. (Marcus Aurelius)

Uneksin keinojen ja päämäärien symmetriasta. (Pasi Färm)


Aiheet löytyvät osoitteesta:
http://koetinkivet.blogspot.com.es/2016/07/filosofiakahvilan-aiheet-syksylla-2016.html

Syksyn aikataulu löytyy osoitteesta:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2016/08/filosofiakahvilan-aikataulusta.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valmistautuminen on alkanut

(Demokritos)

 

Olen nyt yli kahden viikon ajan valmistellut ensi syksyn ohjelmaa, tehnyt tutkimustyötä – tai ainakin ajatellut, käynyt käsiksi tuleviin aiheisiin. Uskon valmistautumiseen, en muuhun.

Viime viikkoina olen lukenut Marcus Aureliusta, Kathryn Thieleä, Gaston Bachelardia, Alexandre Kojèvea, Jan Patočkaa, Roland Barthesia. Tulevaisuudessa on palattava esimerkiksi Dostojevskin Riivaajiin ja José A.Martin Garcían toimittamaan ja kääntämään jättiläiskokoelmaan Los filósofos cínicos y la literatura moral serioburlesca. Lukemieni tekstien joukossa on muistiinpanoja, artikkeleita, kirjelmä Ranskan hallitukselle, maanalaisia puheita, luentomuistiinpanoja jne. Kirjavaa väkeä, salaperäisiä fragmentteja.

”Tutkimustyö” on omituista. Se on vaikeaa ja stimuloivaa; koko ajan yllättyy ja aina onnistuu yllättämään itsensä, kun liikahtaa paikaltaan, liikkuu jonnekin, ajattelee yhtäkkiä muita asioita.

Minulla tulee olemaan monta asiaa näytettävänä: vivahteiden kauneus, totuuden omituisuus, mielikuvituksen arvo... Minun on selitettävä, miksi filosofien kotien seinät ovat niin kolhuiset.

Kyllä, kyllä, totisesti: Tämä on hauskaa, tulemme nauramaan, meissä tulee heräämään Demokritoksen henki...

Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.

Roolit

Roolit liittyvät erilaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin. On äidin rooli, joka liittyy äidin tehtäviin jne. Ne eivät ole siis yksinkertaisesti vain jotain naamioita. Me emme vain yksinkertaisesti esitä jotain. Ne eivät ole siis syntyneet turhaan, jonain negatiivisena. Silti rooleihin liittyy paljon ongelmia.

Kaikki ovat kokeneet jonkun roolin raskaana taakkana tai huomanneet, että yhden roolin vetäminen tukahduttaa muita elämän mahdollisuuksia. Kun vedän kyynikon roolia, ihmiset alkavat odottaa, että vedän sitä jatkossakin ja saatan alkaa tukahduttaa muita ekspressiivisiä mahdollisuuksia.

Marcus Aurelius, keisari, stoalainen, kirjoitti: Ei saisi samastua vallanpitäjän rooliin. Tämä lause on merkittävimpiä filosofisia lauseita, joita tunnen (muutaman). Luulisi, ettei siinä ole mitään analysoitavaa. Mutta siinä on monta asiaa.

1) Marcus Aureliuksen huomio liittyy kysymykseen hybriksestä, liiallisesta ylpeydestä, esim. vallanpitäjän uskosta että hän on jumala joka voi päättää kaikesta. 2) Lause on syntynyt olosuhteissa, joissa ihmisen status ei enää määritellyt ihmisen elämää, hänen kohtaloaan. Ihminen ei siis enää samastunut kokonaan statukseensa tai rooliinsa. Maailma oli muuttunut epävarmaksi. Status ei taannut kaikkea ja se oli muuttunut pelkäksi rooliksi, joka voidaan myös ottaa pois. Lause on siis epävarman ajan lause. Jotkut vastasivat omalla toiminnallaan epävarmuuteen korostaen statusta, rooliaan. Marcus Aureliuksen aika oli statussymbolien suhteen vähintää yhtä näkyvä kuin nykyaika.3)Lisäksi kiinnittäisin huomiota vielä ”samastumiseen”, kysymykseen siitä, millainen meidän suhde rooleihimme pitäisi olla. Meillä on erilaisia rooleja ja tehtäviä, mutta me emme Marcus Aureliuksen mukaan saisi samastua näihin rooleihin.

Vallanpitäjän rooliin samastumisessa on tietenkin hybriksen vaara. Joissakin muissa rooleissa joku toinen. Yksi asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että ihmiset alkavat helposti pelkistää elämäänsä, elämään vain yhdessä roolissa. Puhuisin moninaisuuden puolesta. En siis sano, ettei saa olla rooleja, vaan että niitä pitää olla enemmän (tai paljon). Miksi se on hedelmällistä? Siksi, että yritysjohtaja, jonka elämässä on muutakin kuin yritys näkee elämää laajemmin ja se auttaa häntä katsomaan avarammin, kun hän tekee päätöksiä. Äiti, joka ei ole pelkästään äiti, pystyy olemaan parempi äiti, koska hän tietää elämästä enemmän kuin pelkkänä äitinä.

Mutta vaikka puhunkin nyt roolien puolesta tai tarkemmin ehdotan, että luomme oikeanlaisen suhteen rooleihin, niihin liittyy triviaali vaara, joka tiedostetaan hyvin. Rooleja esitetään. Kun esitämme, voimme mahdollisesti teeskennellä eli emme tuo esiin ”aitoa minää”. Tähän saakka tiedostetaan hyvin.

Minä en tiedä, onko mitään aitoa minää olemassa, mutta sitä etsitään. Kun sitä etsitään, minään, itseen, suhtaudutaan olemuksena, jonain annettuna aitona minänä, joka kätkeytyy roolien taakse. Sanoisin, että kun tiedämme, löydämme jotain, aina myös unohdamme jotain. Me unohdamme luoda itsemme. Itse voi olla luomisen, keksinnän kohde, muokkauksen kohde ainakin yhtä paljon kuin tiedostamisen ja etsinnän kohde. Toisin sanoen rooleihin tai tarkemmin ideaan rooleista liittyy sellainen vaara, että emme suhtaudu luovasti.