Lapset ilman valoa

Ödön von Horváth

Filosofiakahvilan aihe 7.11./8.11./9.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ensin selitys otsikolle. Selitys on kaksiosainen.

 1) Puhuin vuonna 2016 terrorismista ja viittasin siinä yhteydessä itävaltalaisen, unkarilaisyntyisen kirjailijan Ödön von Horváthin (1901-1938) romaaniin Nuoriso ilman Jumalaa (Jugend ohne Gott 1937). Kirja kertoo siitä, miten nuoriso vääntyy vinoon, menettää inhimillisyyden. Radio pauhaa, ja nuoret toistavat pauhun omissa ainekirjoituksissaan. Kirjan päähenkilö, opettaja, joutuu ristiriitaan sekä oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja rehtorin kanssa, kun erehtyy sanomaan: ”Myös mustat ovat ihmisiä.”

 2) 12-vuotiaat kaksoset hyppäsivät parvekkeelta Sallentissa, Kataloniassa. Toinen kuoli, toinen selviytyi. Teko herätti keskustelun, joka oli myöhässä. Jokin oli pielessä, kun lapset tekivät tällaista. Lapset ovat onnettomia.

Tällaisten tapauksien herättämä keskustelu on yhtä paljon huomionarvoista kuin itse tapaukset. Ne kertovat yhteiskunnasta, siitä mitä pidetään tärkeänä ja kenen uskotaan tietävän asioita. Keskustelijat ovat tietenkin älykkäitä; he tietävät, ettei ole mitään yhtä syytä, tapaukset ja tapahtumat ovat kompleksisia monien vaikuttavien tekijöiden vyyhtejä.

Kun Sallentin tapaus osottautui itsemurhaksi, ensimmäiseksi katse kääntyi kouluun. Asiantuntijat (tässä tapauksessa psykiatrit) sanoivat, että lasten ja nuorten itsemurhien yleisin syy on koulukiusaaminen. Koulu kiisti ensin asian, koska kiusaamisen tietämisen olisi pitänyt käynnistää toimenpiteitä (asiasta on laki). Ennen kuin koulun edustajat myönsivät tietävänsä asioista, tiedotusvälineet olivat kaivaneet esiin monia tietoja. Nuoret olivat kotoisin Argentiinasta. Heitä kiusattiin aksentin takia ja koska he eivät puhuneet katalaania. Toinen sisaruksista oli myös transhenkilö; hän koki olevansa poika. Muukalainen ja trans.

Vaikka ei ollut poliittisesti korrektia, jotkut viittasivat nationalistiseen kielipolitiikkaan, siihen että Kataloniassa pitää puhua katalaania, ei espanjaa. Lapset olivat siis onnettomia, koska aikuiset eivät tehneet mitään (koulu), aikuisten nationalistinen propaganda oli vaikuttanut heihin ja koska aikuisten normalisoiva käytäntö syrjii erilaisia. 

 Psykiatri, joka oli tavannut useita itsemurhaa ajatelleita ja yrittäneitä lapsia, sanoi: “He eivät ole kiinnostuneita elämästä. Jos he eivät saa mitä haluavat, elämä ei kiinnosta.” Tapaus kertoi kuitenkin muusta kuin lasten kyvyttömyydestä sietää turhaantuneisuutta, heidän  narsismistaan tai siitä että he ovat kasvaneet pumpulissa. Aikuisten kova maailma vaikutti heihin liikaa. On monia ahdistuksen aiheita, jotka tulevat maailmasta. 1) Koulu on yhä kilpailuhenkisempi. 2) Lapset ja nuoret tajuavat, ettei heille ole tulevaisuutta. 3) Planeetta tuhotaan.

Ahdistukset eivät aina ole ihmisen sisäistä, omalakista dynamiikkaa, vaan maailman vaikutusta älykkäissä, tietoisissa olennoissa.

Uutiset saattavat aiheuttaa perspektiiviharhan. Tulee vaikutelma, että lasten ja nuorten ahdistus ja onnettomuus on viimeaikainen ilmiö. Puhuin vuonna 2017 Frank Wedekindin näytelmästä Kevään herääminen (1891), jonka yksi päähenkilö tekee itsemurhan. Kirjoitin:

”Kouluissa ollaan ennen ja nykyisin oltu onnettomia, mahdollisesti ainakin osittain eri syistä. Ennen koulu, autoritaarinen laitos par exellence, valmensi kuuliaisuuteen, kuriin, paikallaanistumiseen ja kehon kontrolloimiseen. Oppilaita valmistettiin tehtaisiin, liukuhihnalle. Tämän autoritaarisen laitoksen aiheuttamaa onnettomuutta dramatisoi hyvin esimerkiksi Frank Wedekindin näytelmä Kevään herääminen (1891). Nykyisin kärsivät myös kurittomat lapset. Koululaitosta pohditaan, siihen liittyviä asioita problematisoidaan eri maissa, osittain myös tuon onnettomuuden, kärsimisen takia. Monissa ehdotuksissa, ideoissa, on mukana pehmentämislinja: ei ulkoaoppimiselle, ei auktoriteettiopettajalle jne. Mutta tunnistetaanko rationaalisuuden tai rationalisoinnin muoto, joka tässä on mukana? Jos ei vaikuttavaa rationaalisuuden muotoa (ekonomista ajattelua) tunnisteta, niin eikö se merkitse, että tuomme kouluihin samat vaikutukset ja tuskan muodot, kärsimyksen ilmentymät, kuin työpaikoille, yrityksiin? Eikö se ole jo nähtävissä? Eikö kilpailu ole lisääntynyt, tuonut kouluihin uudenlaista väsymystä, toisenlaista kuin Wedekindin hahmojen seksuaalinen turhautuminen?”

 Voisimme ottaa toisenlaisia tapauksia ja esimerkkejä, jotka nostaisivat esiin toisenlaisia kysymyksiä, vaikka niissäkin  olisi kyse lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Alaikäiset järjestävät sosiaalisessa mediassa levitettäviä katutappeluita tai alaikäiset raiskaavat alaikäisen. Tiedotusvälineissä on näitä koko ajan. Hypoteesini ei olisi näissäkään tapauksissa se, että heiltä puuttuu autoritaarinen isä eikä se, että evoluutio tekee ihmisistä entistä aggressiivisempia.

 Lapset ovat onnettomia, kaikki ovat onnettomia, koska onnellisuutta ei ole olemassa…

 P.S. Kuukausia myöhemmin kun kaksoset olivat hypänneet parvekkeelta, samanikäiset (tällä kertaa venäläissyntyiset) kaksoset hyppäsivät kuudennen kerroksen ikkunasta Oviedossa... (19.5.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kompastuskiven valmistamisesta

(Peter Lorre/ Lotte Lenya Kevään herääminen 1929)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Olen puhunut koetinkivistä. Olen laiminlyönyt toiset kivet, kompastuskivet. Todellakin voi puhua laiminlyönnistä, sillä jos tahdomme ajatella, muuttaa jotakin tilannetta, antaa jollekin mahdollisuudelle tilaa, jollekin elävälle happea, olla kriitikoita, emme saa vain heittää ilmaan kauniita lauseita. Meidän on valmistettava kompastuskiviä. Kenelle, mille? Tyhmyydelle, tietenkin. Mutta haluan olla täsmällisempi, mahdollisimman konkreettinen.

Tyhmyys ei ole tietämättömyyttä eikä aina edes ajattelemattomuutta. Voi olla, että ihminen soveltaa jotain tietoa toiminnassaan, seuraa jotain logiikkaa, järkeistää toimintaansa ja on silti tyhmä. Tyhmyys on kykenemättömyyttä arvioida analyysin, ajatuksen, tiedon tai totuuden arvoa ja merkitystä, niiden seurauksia. Arvostettu kanadalainen ekonomi Jean-Luc Migué ehdottaa, että pariskunnasta tehtäisiin yritys. Tarkoitus on analysoida pariskuntaa, esim. avioparia, yrityksenä ja tehdä siitä yritys, tuotantoyksikkö. Hän kysyy, mikä on pariskunta muuta kuin kahden osapuolen sopimus, joka koskee hankintoja ja saatujen hyötyjen jakamista. On tietenkin mahdollista analysoida pariskuntaa näin ja on mahdollista, että jotkut pariskunnat tekevät näin. Kukaan ei voi sanoa, että tämä olisi täydellistä rationaalisuuden puutetta. Mutta se voi silti olla tyhmää.

Kompastuskivi on – sen pitäisi olla – jokin hidaste, vaikeuttaja, pysäyttäjä toimijalle, joka mahdollisesti toimii täydellisen rationaalisesti, mutta arvaamatta tekemisensä vaarallisuutta, sen mahdollista tuhoavuutta. Tästä syystä kompastuskiven valmistaminen tai kritiikki vaativat muutakin kuin typeryyden, älyttömyyden ilmiantamista. Se on tarttumista rationalisoinnin muotoihin. Haluan tehdä vaikeaksi monen työn, esimerkiksi sosiaalityöntekijän tai lääkärin. Sitä tarkoittaa kompastuskiven tekeminen.

Otan yhden esimerkin ja teen sen yksinkertaistaen, luonnosmaisesti: koulutuksen. Kouluissa ollaan ennen ja nykyisin oltu onnettomia, mahdollisesti ainakin osittain eri syistä. Ennen koulu, autoritaarinen laitos par exellence, valmensi kuuliaisuuteen, kuriin, paikallaanistumiseen ja kehon kontrolloimiseen. Oppilaita valmistettiin tehtaisiin, liukuhihnalle. Tämän autoritaarisen laitoksen aiheuttamaa onnettomuutta dramatisoi hyvin esimerkiksi Frank Wedekindin näytelmä Kevään herääminen (1891). Nykyisin kärsivät myös kurittomat lapset. Koululaitosta pohditaan, siihen liittyviä asioita problematisoidaan eri maissa, osittain myös tuon onnettomuuden, kärsimisen takia. Monissa ehdotuksissa, ideoissa, on mukana pehmentämislinja: ei ulkoaoppimiselle, ei auktoriteettiopettajalle jne. Mutta tunnistetaanko rationaalisuuden tai rationalisoinnin muoto, joka tässä on mukana?

Joskus näiden ehdotusten lukemiseksi kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, mitä oppiaineita korostetaan. Esimerkiksi historian merkitys tuntuu vähenevän. Espanjaan halutaan taloustieto. Idea ei ole yhdenkään hallituksen, se on OECD:n (Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö) ehdotus. Sama laitos järjestää kuuluisat PISA-tutkimukset. Jos ennen koulun malli oli armeija, kuritekniikan ensimmäisen, esimerkillinen kehittäjä, nyt idea, malli, on hyvin paljon joustava, sopeutuva homo economicus, sama joka oli Jean-Luc Miguélla mielessä, kun kehitti ajatusta ”ideaalipariskunnasta”.

Jos ei vaikuttavaa rationaalisuuden muotoa (ekonomista ajattelua) tunnisteta, niin eikö se merkitse, että tuomme kouluihin samat vaikutukset ja tuskan muodot, kärsimyksen ilmentymät, kuin työpaikoille, yrityksiin? Eikö se ole jo nähtävissä? Eikö kilpailu ole lisääntynyt, tuonut kouluihin uudenlaista väsymystä, toisenlaista kuin Wedekindin hahmojen seksuaalinen turhautuminen?

Kompastuskiven tekeminen merkitsee, etten ehdota mitään uudistusta, vaan teen uudistuksen valmistamisen vaikeammaksi. Yritän näin mahdollistaa, että ajateltaisiin oikeasti, ei ajateltaisi sitä mitä ollaan opittu ajattelemaan. Niin kuin huomaatte, olen vakava herra: haluan vähentää kevytmielisyyttä.

P.S.

Jos joku on kiinnostunut, on filosofiakahvilaankin osallistunut Juhani Räsänen (et co) problematisoinut mielenkiintoisella tavalla koulua ja koulumaailmaa. Olen ainakin siitä yhtä mieltä, että ei tiedetä, mitä ovat vahvuudet tai hyveet. Se on koko länsimaalaista maailmaa koskeva ongelma, osa meidän kulttuuriamme. Olen viitannut tähän monta kertaa: moraalikysymykset liitetään oikeuksiin, ei hyveisiin. Elämme oikeuksien ja velvollisuuksien systeemissä. Emme enää tiedä mitä oli hyve. Ks. http://juhanirsnen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220118-koulupotilaan-ongelmana-tarkoituksettomuus ja http://www.syvienvahvuuksienkoulu.fi/

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 7.MAALISKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30. AIHE: IDEOLOGIAT, NAAMIOT, KARNEVAALIT.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nöyryyttämisen historia

Liian kunnianhimoisen otsikon tarkoitus on vain muistuttaa, että kaikella on historiansa, myös nöyryyttämisellä: se ei ole aina ollut samanlaista, ehkä se ei ole kaikkina aikana yhtä yleistä, ainakaan se ei aina ole samalla tavalla institutionalisoitunutta. Missä ihmiset kärsivät, he saattavat myös nousta ylös, olla enää suostumatta. Kärsimys antaa oikeuden heittää kysymysmerkkejä valtiaiden sateenvarjojen päälle. Siksi nostan esiin kysymyksen nöyryyttämisestä, sen paikasta, sille annetusta tehtävästä.

Nöyryyttämisen historia ei ala koulusta, ainakaan todennäköisesti. Silti koulu on ollut ainakin 1800-luvulta lähtien yksi tärkeimpiä nöyryyttämisen instituutioita. Tähän on yksinkertainen syy. Koulu on kouluttamista varten, ja nöyryyttäminen on tehokas tapa kouluttaa. Se on tehokas, koska näin päästään syvälle, pystytään vaikuttamaan sieluun, siihen mitä ihminen ajattelee itsestään.

Koulu, kuriyhteiskunnan selkäranka, perustuu mittaamiseen, vertailemiseen, testaamiseen: ihmistä mitataan suhteessa toisiin ja samalla synnytetään mielikuvaa omasta itsestä. Kaikista ihmisystävistä, humanisteista ja heidän hyväntahtoisuudestaan huolimatta – tai heidän ansiostaan – koulu on pysynyt hyvin samantapaisena kuin se jo oli 1800-luvulla. Tämä on mahdollistanut, että yksi koulun tunnetuista sivuvaikutuksista (tärkein vaikutushan on tietenkin oppiminen) on kuuliaisuus tai voimattomuus. Nöyryyttäminen on siksi tärkeää, että sen tärkein sanoma on tämä: ”Et ole mitään, älä kuvittele olevasi mitään.” Tämän sisäistäminen on tärkeää, sillä näin kansalainen on hiljaa ja on vakuuttunut omien kokemustensa mitättömyydestä; se mitä opit, on turhaa, vain auktorititeetin sanoma on relevanttia.

Nöyryyttäminen koulussa, kouluttamiseen liittyvä mitätöinti, näyttää sen, että nöyryyttäminen on tärkeä osa vallankäyttöä ja valtasuhteiden jähmettämistä: ihminen pistetään paikalleen, lannistetaan. Hänelle muistutetaan, ettei voi nousta, sanoa, tehdä toisin. Nöyryyttämisen tehokkuus, sen vaikutuksen syvällisyys, kaivertuvuus, paneen kysymään kuitenkin toisenlaisen historiallisen kysymyksen kuin kysymyksen nöryyttämisen instituutioista.

Julkisuus on tärkeä osa nöyryyttämistä. Ihminen nöyryytetään julkisesti, ihmisten katseiden alla. Ennen oli tapana – vielä jossain vieläkin – nöyryyttää rikoksentekijää julkisesti. Hänet pistettiin häpeäpaaluun, esimerkiksi. Kristinusko toi jo varhaisina aikoina kulttuuriin erikoisia käytäntöjä, joissa ihminen itse, vapaaehtoisesti, julkistaa syntinsä. Katumusharjoitukset, jotka kestivät usein vuosia, vaikuttivat ihmisen koko elämään, olivat näkyvä osa häntä. Synti katoaa, mutta ihminen on itsensä ja muiden silmissä synnintekijä. Katusmusharjoittajan asemaa pyydettiin, sitä anottiin piispalta. Katumus oli teatraalista, manifestoivaa: se toi esiin ihmisen häpeän ja nöyryyden. Kirkkoisä Tertullianus (155-230) käytti termiä publicatio sui, itsensä julkistaminen. Ihmisen pitää näyttää itsensä synnintekijänä.

Koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja median, tiedostuvälineiden, välillä voi nähdä yhteyden. Kyse ei ole siitä, että tiedotusvälineet ruokkivat kiusaamista. Niissä on samaa julkisuus, sen käyttö. Tiedotusvälineillä on oletettavasti muitakin funktioita, mutta osaltaan se on vain julkistamista, nöyryyttämistä. Epäilemättä tällaista julkisuutta ruokkii yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat ajatukset ja arvot, ihmisten asettuminen toisiaan vastaan toistensa kilpailijoiksi. Nykypäivän maailmassa tiedostuvälineet onnistuvat normalisoimaan kiusaamisen, tekemään siitä itsestään selvää. Tietenkin jos tapahtuu jotain dramaattista, joku kiusaaja esimerkiksi tappaa kiusatun, sitä sitten julkisesti paheksutaan, paheksutaan ja kauhistellaan.

Diagnoosini ei silti ole, että maailma, ihmiset, ovat tekopyhiä, ainakaan pelkästään. Maailma ei ole vain tekopyhä; se on ilman katumusta, kyynisesti väkivaltaa ruokkiva. Joka päivä joku sanoo toiselle: ”Et ole mitään.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila