Pitäisikö psykologia tuhota?

(Michel Foucault)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monet filosofit ovat epäilleet, kestääkö psykologia epistemologian tai tieteenfilosofian harkittuja iskuja. Minun epäilykseni on pahempaa. Olen vähän niin kuin Dostojevskin henkilöhahmot. Psykologia näyttäytyy urkkimisena. Psykologia tuntuu objektivoinnilta, ja haluaisin itsekin sanoa jotain. Riippumatta siitä, onko psykologia tiede vai ei, se on silti käytäntö, ja psykologisointi koko elämäämme ympäröivä rikkaruoho. Siksi olen kysynyt itseltäni, pitäisikö se tuhota.

Kysymykset elävät, muuttuvat. Kun luin Didier Eribonin kirjaa Une morale du minoritaire (2001) olin vaikuttunut analyysista, joka toi esiin häpeän ja ylpeyden dynamiikan Jean Genet´n tuotannossa ja tavasta, jolla se yhdisti kysymykset runoudesta ja askeesista. Kirja aloittaa kuitenkin hyökkäyksen psykoanalyysia, erityisesti Jacques Lacania vastaan. Vaikka Eribon tuo vakuuttavasti esiin Lacanin homofobisuuden, kirja lankeaa poleemisuuteen, joka heikentää sen analyysiä.

Tekijä päätyy kysymään, voisiko psykoanalyysi uudistua. Hän viittaa moniin 1960-luvun liikehdintöihin, psykoanalyytikkoihin jotka yrittivät irtaantua oman oppinsa vankilasta, siihen sisäänkirjoitetuista ahtauksista. Niiden vaikutus, kantavuus, osoittautui kuitenkin pieneksi. Psykoanalyytikot ovat suojanneet linnansa. Eribon päätyy – vaikkei kovin suorasanaisesti – siihen, ettei psykonaalyysia ehkä voi uudistaa, se siis pitää hävittää. Eribonin asenne ja päätelmät saivat minut nolostumaan, häpeämään kysymystäni psykologian tuhoamisesta. Häpesin sen naiiviutta ja sen aggressiivisuutta.

Kysymys on naiivi, sillä siihen ei voi vastata muuta kuin tekemällä päätöksen, joka ei ole kenenkään käsissä. Psykologiaa ei tuhota ulkopuolelta eikä sisäpuolelta. Sitä ei tuhota ulkopuolelta tieteenfilosofien ammuksilla, koska kaikesta huolimatta se on saanut oman aseman sekä oppilaitoksissa että yhteiskunnassa. Kysymys on väärällä tavalla aggressiivinen, sillä kysyjä sitoutuu huonolla tavalla omaan hyökkäävyyteensä, laiminlyö työn ja tehtävät, jotka odottavat sodan ulkopuolella.

Kysymyksen oli siis muututtava, jos tahdoin yhä tehdä vastarintaa psykologiaa ja psykologisointia vastaan. Tavoite ei voinut olla tuhoaminen, hävittäminen, vaan vaikutuksen vähentäminen. Toisella, rajummalla tavalla sanottuna, se ei merkitse oppialan tuhoamista, vaan tuhoamistyön jatkuvaa harjoittamista, elämistä erityisellä tavalla. Michel Foucault liitti kysymyksen elämisen taidosta psykologian tuhoamiseen: ”Elämisen taide (taito) on psykologian tappamista.” Hän sanoo tämän keskustelussa elokuvaohjaaja Werner Schroeterin kanssa. Elämä on ohi, jos kysyy itseltään kysymyksen identiteetistään; elämisen taide on identiteetin tuhoamista, psykologian tuhoamista tai hävittämistä. Sana ”psykologia” saa erikoisen, monimielisen merkityksen. Se viittaa ns. tieteeseen, joka määrittelee ja houkuttelee määrittelemään oman identiteetin, mutta se viittaa myös sisäiseen elämään, jokaisen omaan psykologiaan, joka on kiinteässä yhteydessä identiteettiin.

Miten nämä sanat pitäisi ymmärtää? Miksi elämisen taide vaatii identiteetin – ja siis psykologian – tuhoamista? Yksinkertaisesti siksi, että tieto omasta identiteetistämme ei anna mahdollisuutta kysymykselle, mitä voisi olla; se ei anna energiaa eikä mahdollisuuksia. Tieto on steriiliä, ja identiteetti on laki; se sanoo: ”Ole mitä olet.” Eläminen merkitsee muuta, mahdollisuutta siihen, ettei tiedä mihin päätyy.

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

ESPANJA NYT -LUENTO TIISTAINA 28.HELMIKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Runous ja filosofia

Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.

Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.

On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.

Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).

Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.

On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.

Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.

Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.

Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.