Hämmennys ja epävarmuus VI: Jälkipuhe eli Turvallisuus

Tri Jenner rokottaa

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kuudes ja viimeinen osa, jälkikirjoitus.

Tämä jälkihuomautus olisi voinut olla myös prologi sarjalle, mutta olkoon nyt häntä, loppuun heitetty sivuhuomautus 

Turvallisuutta koskevat tekniikat ja taktiikat olivat jo 1700-luvulla suuren huomion kohteena. Tärkeää oli ottaa huomioon mahdollinen tapahtuma ennen kuin se todella tapahtuu, tulee todelliseksi. Annettiin esimerkiksi sarja määräyksiä, ohjeistuksia ja velvoitteita, joiden tarkoitus oli estää puute tai niukkuus – viljasatojen ja  –varastojen niukkuus. Se on vaara sinänsä, mutta siihen liitettiin myös suuri kapinan vaara. Lisäksi siihen liittyi pitkälle vietyä taloudellista laskelmointia. Hintoja pyrittiin kontrolloimaan. Idea oli se, että viljasta maksettiin mahdollisimman vähän tuottajalle, jotta kaupunkilaiset saivat ostettua sitä mahdollisimman halvalla. Tämän seurauksena taas pidettiin palkat kurissa. Merkantilismia parhaimmillaan.

Toinen esimerkki, myös 1700-luvulta, on  sairaudet, epidemiat ja niiden ympärille kehittyneet strategiat. Isorokko ja rokotusohjelmat, jotka käynnistyivät mittavasti 1800-luvun puolella. Muistutettakoon, että rokotteen isorokkoa vastaan kehitti englantilainen lääkäri Edward Jenner 1700-luvun lopussa. (Hän kehitti sen, kun huomasi, että maalaisten kansanperinne tai taikausko näytti toimivan...)

Sairauksien estämiseen ja kontrolloimiseen liittyi myös uudenlainen kaupunkisuunnittelu. Kaupunkia koskeva pohdiskelu oli aktiivista ja mielenkiintoista jo 1600-luvulla, mutta silloin keskustelu oli paljon enemmän juridishallinnollinen kuin väestön liikkeitä ja hygieniaa koskeva. Taloudellinen kehitys edellytti muurien poistamista ja se synnytti uudenlaisen valvonnan, vartioinnin, tarpeen. Sekä yöllä että päivällä pääsi paremmin kaupunkeihin ja se merkitsi, että kaupunkeihin tuli enemmän kiertolaisia, varkaita ja murhamiehiä. Kaupungit kehittyivät ja muuttuivat koko ajan ja tämä nosti esiin samantapaisen kysymyksen kuin kysymys mahdollisesta niukkuudesta: Miten valmistautua tuleviin muutoksiin, tuleviin tapahtumiin, joista ei ollut selvää ja tarkkaa kuvaa?

Ajatus siitä, että yhteiskunta, ihmisyhteisöjen organisoituminen, oli turva, turvallisuutta lisäävä ja siihen tähtäävä, ei ollut 1700-luvulla aivan uusi. Uutta oli konkreettisuus ja kysymysten spesifisyys. Thomas Hobbes, lääkäri ja filosofi, muotoili ajatuksen jo 1600-luvun puolessa välissä. Hän kuvitteli ihmisen luonnontilassa, maailmassa ilman yhteiskuntaa. Hän näki, että sellaisessa tilassa, ilman yhteiskuntaa  ihminen elää jatkuvassa pelossa ja väkivaltaisen kuoleman vaarassa. Hän kirjoitti: ”... ja ihmisen elämä yksinäinen, köyhä, likainen, raaka ja lyhyt.”  Toisaalta Sigmund Freud myöhemmin epäili – tai uskoi – että ihminen on luopunut monista onnellisuuden mahdollisuuksista lisätessään turvallisuutta.

Vaikka voisi samastua Freudin nostalgiaan ja ajattelisimme, että Hobbesin luonnontila on fiktio, me elämme yhä samassa kaavassa, mallissa: haluamme turvallisuutta. Tämä ei tarkoita, ettei olisi tapahtunut muutoksia. Merkantilismista siirryttiin fysiokratiaan ja sitten liberalismiin. Siirtymät eivät merkinneet kuitenkaan tulevan tai mahdollisen tapahtuman katoamista ajattelusta ja suunnittelusta. Epävarmuus saa pelon muodon. Epävarmuutta on työttömyyden pelko tai sairauden pelko. Yhteiskunta järjestää – tavalla tai toisella – turvan, suojan. Samalla kun lisätään turvallisuutta, tehdään yhä parempia järjestelyjä, puhe varoittaa uusista vaaroista. 

Epävarmuudesta tulee psykoosi.

Alleviivaan tässä vaiheessa vain yhtä asiaa: ideaa mahdollisista tapahtumista, potentiaalisista vaaroista. Tämä ajatus on monien yhteiskunnallisten strategioiden ydin, niiden selkäranka. Hallituksen ja hallitun välillä on vakuutussopimus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hallitsemattomat tilat

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica Rafaelin aukiolla, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 20.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Ehkä viimeisen kerran tänä keväänä, useita aiheita

Hallitsemattomat tilat (ungoverned spaces) on termi, jota alettiin käyttää 11.syyskuuta 2001 jälkeen. Kyse on ehkä troopista, kielikuvasta, mutta se on yleinen sekä ulkomaalaispolitiikassa että terrorismin vastaisessa sodassa. Ilmaisun omivat myös erilaiset vastarintaryhmät ja anarkistit. Väite on yksinkertainen: On tiloja ja paikkoja, jotka eivät ole hallinnassa, joita ei hallita. Terrorismin vastaiset sotijat ja anarkistit tietenkin ymmärtävät termin hyvin erilaisilla tavoilla. Toisille se on uhka, toisille lupaus.

Mitä voi tarkoittaa väite, että jokin paikka ei ole hallittu? Yhdysvaltojen hallinnolle se merkitsee esimerkiksi alueita, joissa tavalla tai toisella, vapaaehtoisesti tai pakotettuna, valtio luopuu kontrollistaan ja luovuttaa sen muille kuin laillisille hallitsijoille. Käytännössä tällaiset alueet tai paikat voivat olla villiintyneitä kaupunkeja, kaatuneita valtioita tai vaikka tribualueita niin kuin Afganistanin ja Pakistanin rajalla. Obaman aikainen terrorisminvastaisen sodan johtaja (Coordinator for Counterterrorism at the U.S: State Department) Daniel Benjamin sanoi: “…frankly, the problem of un- and undergoverned spaces is one of the toughest ones this and future administrations will face.”

Tietenkin monet – jopa Yhdysvaltain hallinnon puolustajat - ovat huomanneet, että puheet eivät ole aina johdonmukaisia tai uskottavia. Hallitsemattomiksi tiloiksi luokitellut paikat, joiden vaarallisuudesta puhutaan, ovat todellisuudessa hallittuja, mutta toisella tavalla. Toinen erikoisuus tässä puheessa on se, että hyvinkin pienet, kaaottiset paikat ilman infrastruktuureja tulevat maailmanpoliitikan huomion kohteeksi. Mutta tähän liittyy yksi viimeisten vuosikymmenten paradoksaaleimmista asioista. Pieni ja syrjäinen paikka voi tulla taistelun ja liikehdinnän ytimeksi.

Yksi esimerkki on tietenkin zapatistiliike Chiapasissa, Meksikossa. Alueellinen kapina, josta alusta lähtien tehtiin ylikansallista liikehdintää, yhtä ensimmäisistä globalisaation vastaisista. Huomion kohteena oli alue, paikka, josta pyrittiin tekemään autonomista; se yritettiin irrottaa Meksikon hallinnosta ja tietyllä tavalla globaalien markkinoiden otteesta.  Toinen esimerkki, ilman muuta mielenkiintoinen, on apartheidin vastainen liikehdintä Etelä-Afrikassa. Maasta yritettiin tehdä ”hallitsematon”. Liikehdintä, jossa oli mukana nuorisojärjestöjä, ammattiliittoja, kirkkoja ja United Democratic Front. Teitä pistettiin poikki, vesijohtoja sabotoitiin jne.

Hyvin erilainen esimerkki on espanjalainen 15-M-liike (toiselta nimeltään movimiento de los indignados), joka valloitti julkisia tiloja eri puolilla maata keväällä 2011. Erityisen huomion kohteena oli leiriytyminen Puerta del Solin aukiolle Madridissa. Tämä kansankokous innoitti amerikkalaista Occupy Wall Street –liikettä, joka käynnisti toimintansa saman vuoden syyskuussa. 15-M ei pyrkinyt tilanvaltauksellaan tekemään maata hallitsemattomaksi; valtaus, joka oli konkreettinen teko, oli samalla kysymys, julkista tilaa koskeva kysymys: ”Mitä on julkinen? Kenelle kuuluu julkinen?” Kuvaavaa oli, että eniten valtausta ja liikehdintää vastaan protestoi yksityinen sektori, alueen yrittäjät.  

Termi hallitsemattomat tilat on siis monimielinen; toisaalla puhutaan niiden vaarallisuudesta, toisaalla niissä nähdään mahdollisuus ja vapaus. Esimerkit (sekä hallitsijoiden että hallittujen) tuovat esiin kuitenkin mielenkiintoisen asian. Tilat ja paikat ovat poliittisen taistelun, politisoinnin, kohteita. Niiden merkitys on kaikissa tapauksissa jotain muuta kuin symbolinen; se on strateginen. Olisi siis mahdollista ja mahdollisesti mielenkiintoista tutkia sekä vallankäytön että vastarinnan tilallista ulottuvuutta.

Voi kysyä – esimerkiksi – miten tila vaikuttaa strategiaan ja jopa ihmisen tapaan suuntautua, ohjata itseään ja muita. Mutta voi kysyä myös, miten tämä sama tilassa oleva ihminen, toimija, muokkaa tilaa: jakaa sen, antaa sille merkityksiä, tekee siitä aseen, suojan... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Olenko aasi?

Epiktetos (55-135) sanoi: "Aasin hakkaaminen ei ole ihmisten hallitsemista. Hallitse meitä rationaalisina olentoina osoittaen mikä on hyödyllistä, ja me seuraamme sinua. Osoita mikä on haitallista, ja vältämme sitä."

Epiktetos sanoo nämä sanat roomalaiselle virkamiehelle, kaupunkitarkastajalle. Se mitä filosofi sanoo, koskee hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta. Sanoihin liittyy selvää kritiikkiä: liian usein hallitsija luulee hallitsevansa, kun lyö tai pakottaa. Epiktetoksen sanat voi lukea myös ehdotuksena; hän ehdottaa eräänlaista sopimusta hallitsijoiden ja hallittujen välille. Lähtökohdaksi pitää tässä sopimuksessa ottaa se, että hallittuja pidetään rationaalisina, järkeä käyttävinä olentoina. Lähtökohdan vaatimus hallitsijalle ei pysähdy tähän. Hänen täytyy myös selittää päätöksensä, se mihin ihmisiä ja kaupunkia ohjataan.

Epiktetoksen sanoihin liittyvä hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen ongelma on usein mielessäni, kun seuraan meitä ympäröiviä tapahtumia. Nämä tapahtumat eivät tarkalleen ottaen "ympäröi" meitä; ne tapahtuvat meille, ne tunkeutuvat meihin. Meitä ei lyödä niin kuin aasia, mutta syntyy vaikutelma, ettei meitä pidetä rationaalisina olentoina, täysikasvuisina ihmisinä jotka voivat itse ajatella. Meille puhutaan sellaisia asioita ja sellaisella tavalla, että kysyn itseltäni: "Olenko aasi?"

Kun Immanuel Kant puhui järjen julkisesta käytöstä kirjoituksessaan valistuksesta (Mitä on valistus?), hän teki hallitsijalle (Fredrik II Suuri, valistunut itsevaltias) samantapaisen ehdotuksen "sopimuksesta" kuin Epiktetos. Idea oli, että mahdollistettaisiin itsenäisen järjen vapaa käyttö. Kant ajatteli, että tämä olisi tae tottelemiselle edellyttäen tietysti noudattettavien määräysten olevan sopusoinnussa tämän järjen kanssa.

En mainitse Epiktetosta ja Kantia pelkästään näyttääkseni ironian, että entisinä aikoina (keisarillisessa Roomassa ja keisarillisessa Preussissa) oli yrityksiä asettaa kysymys, jota ei enää esitetä, vaikka siihen olisi hyvät syyt. Mainitsen Epiktetoksen ja Kantin muistuttaakseni siitä, että kysymys voidaan esittää - se on voitu esittää vaikeammissa olosuhteissa kuin nykyisin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hallitsijat ja hallitut

(Michel Foucault ja Jean-Paul Sartre)

Miten ihmisen omat valinnat ja häneen kohdistuva ohjaus suhtautuvat toisiinsa? Mikä on ihmisen etiikan, hänen asenteensa ja hallituksen suhde? Jos kysyy, mitä tapahtuu, huomion ei tarvitse kiinnittyä vain siihen, mitä Brysselissä tai jossain isossa talossa päätetään. On tärkeää nähdä, mitä meille tapahtuu. Tilanteesta, jossa elämme ja johon reagoimme, tunteemme ja valintamme kytkeytyvät yhteen meitä koskevien päätösten, meihin kohdistuvan ohjauksen kanssa. Asenteemme ja instituutiot törmäävät yhteen.

Michel Foucault pohti vuonna 1978 pitämissään luennoissa hallitukseen, hallitsemiseen, paimentamiseen ja ihmisen ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä. Hän tarttui kreikkalaisten kirkkoisien termiin oikonomia psyckhon, joka merkitsee kirjaimellisesti ”sielun ekonomiaa”. Latinankieliset käänsivät termin näin: regimen animarum.  Foucault ehdottaa käännökseksi Ranskassa 1600-luvulla yleistynyttä termiä conduit (joka olisi espanjaksi conducta). Sana merkitsee toisaalta ohjausta, mutta myös tapaa ohjata itseään, tapaa antaa ohjata itseään ja tapaa käyttäytyä tietynlaisen ohjauksen alaisuudessa. Arkikielessä sana merkitsee käytöstä, mutta tämä sana sisältää käyttäytymisen erilaisia aspekteja; kyse ei ole vain reagoimisesta, vaan tulemista ohjatuksia ja itsensä ohjaamista. Oikonomia Foucault´n mukaan ymmärrettävä termissä oikonomia psyckhon joksikin, josta voi käyttää sanaa conduit.

Tartun tähän sanaan, koska se saa esiin jotain hallitsemisen ja hallitsemisen kohteen välisestä suhteesta. Kun ihmistä johdetaan, yritetään vaikuttaa siihen, millainen on hänen conduit eli vaikutetaan hänen käytökseensä, mutta myös siihen mikä on hänen tapansa ”johtaa itseään”. Ihmisen asenne – silloin kun se on aktiivinen eikä vain tapa reagoida, suhtautua asioihin – on conduit, tapa johtaa itseään. Tämä asenne voi olla myös kapinallinen, asettua vastustamaan sitä, kuka ohjaa, miten johdetaan ja mihin ohjataan (Foucault käyttää termiä contre-conduit).

Kun nyt, tänään, kysymme, mikä on hallituksen ja hallitun suhde, joudumme kysymään monenlaisia jatkokysymyksiä. Mikä on hallitus? Missä on hallitus? Ovatko hallitut kansalaisia? Otetaan ”iso” esimerkki: suunnitelma vapaakauppasopimuksesta Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tässä yhteydessä epäilyjä ja kritiikkiä on herättänyt salailu. Toisin sanoen arvostellaan tapaa, miten päätöksiä tehdään; kansalaiset jätetään ulkopuolelle. On myös epäilyjä, että valtioiden hallitukset menettävät toimivaltaansa; hallitukseksi tulevat monikansalliset yhtiöt, jotka voivat sanella maiden lainsäädäntöä.

Hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta muokataan, kun hallitsijat eivät olekaan maiden hallituksia. Siksi vasta-asenne vaatii mukaan uudella tavalla muotoillun kysymyksen kansalaisuudesta. Koska hallitsijat ovat ylikansallisia, kansalaisuuden pitää olla maiden rajat ylittävää; tarvitaan maailmankansalaisuutta.

”Pieni” esimerkki: johtaminen työpaikoilla, management. Monissa paikoissa vaaditaan joko sokeaa tottelemista tai samastumista yritykseen.  Totteleminen voi olla tuottava asia, mutta jotkut käytännöt voivat muodostua epäekonomisiksi, kun kukaan ei kysy, miksi näin tehdään. Samastuminen voi olla inspiroivaa, tehdä työntekijät joustaviksi, mutta jälleen kerran kyseenalaistaminen vaikeutuu. Nämä kysymykset ovat johtaneet yritysmaailmassa pohtimaan ja problematisoimaan jatkuvasti ns.johtamiskulttuuria.

Naisen asema on mielenkiintoinen esimerkki ohjauksesta ja ohjautumisesta (conduit) sekä niihin liittyvistä kapinoista, niiden kyseenalaistamisesta – ei vain viimeisen vuosisadan aikana; Foucault viittaa siihen, miten tämä kysymys oli olennainen myös silloin, kun erilaisissa liikkeissä keskiajalla kyseenalaistettiin ”pastoraalista ohjausta”. Hän mainitsee 1100-luvun kapinalliset mystikkonunnat ja naisprofeettojen kuten Jeanne Daubentonin ympärille kerääntyneet ryhmät.

Voimme etsiä muita esimerkkejä, jotka mahdollisesti valaisisivat hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen luonnetta nykyisin. Ehdotukseni on yksinkertaisesti se, että tällaisessa kyselyssä ja analyysissä voi käyttää apuvälineenä, ”indikaattorina” toisaalta sitä miten hallitsijat haluavat meidän tuntevan ja toisaalta ihmisten ”vastauksia”, jotka eivät ole aina niin myöntyviä asenteita. Tällainen kysely epäilemättä koskettaa, lähestyy, aikanamme yhä vaikeammaksi muodostunutta kysymystä kansalaisuudesta, sillä me ehkä yhä haluamme ajatella, että olemme muutakin kuin alamaisia tai kohteita.  Haluamme ehkä muutakin kuin leipää ja sirkushuveja, joka oli muotoilu yhdelle tavalle järjestää hallittujen ja hallitsijoiden väliset suhteet....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Samastumisen vaarasta

Miten meitä hallitaan? Mikä on hallitsemisen päämäärä? Hallitsemisen päämäärä ei ole koskaan pelkästään se, että on hallittavissa, kontrolloitavissa. Halutaan tuottaa jotain, halutaan tehdä meistä tietynlaisia: joustavia, itseohjautuvia, tuottavia. Ihanneyksilö on sellainen, joka samastuu yrityksen päämääriin. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ihmisen ajatuksia ja tunteita pyritään kontrolloimaan. Kyse ei kuitenkaan ole ylhäältä tulevasta väkivaltaisesta manipuloinnista tai aivopesusta. Ihmisen tekee sen itse. Samastumisen tekee itse.

En puhu nyt hallitsemisen keinoista, vaan päämäärästä, samastuvasta yksilöstä. Oletetaan, että yritykseen tai johonkin hankkeeseen samastuva ihminen ”antaa enemmän”, koska hän on voimakkaasti, myös tunnetasolla, sitoutunut, omistautunut. Onko näin? Kun ihminen samastuu ryhmään tai yritykseen, hän ei aseta enää kysymyksiä uusista päämääristä tai uusista keinoista.

Voi olla hyvä, jopa ”tuottava” asia, ettei samastu täysin ryhmän päämääriin. Näin pystyy pitämään etäisyyttä asioihin ja siksi ajattelemaan toisesta näkökulmasta. Samastuminen merkitsee ryhmän käyttäytymismallien omaksumista, omien mahdollisuuksiensa kaventamista. Kun samastuu, ryhmästä tulee laki.

Kysymys samastumisesta liittyy laajempaan hallitsemisen tapaa koskevaan kysymykseen integroitumisesta. Ihmiset pyritään integroimaan kokonaisuuksiin ja heidät nähdään ja arvotetaan osana kokonaisuuksia. Ihminen liitetään kokonaisuuksiin: perheeseen, työpaikkaan, asuinmaahan ja hänellä on arvoa vain näiden kokonaisuuksien osana, ei omana singulaarisuutenaan. Tämä integroiminen on eri aikoina ja eri kulttuureissa erilaista sekä eriasteista. Jos tämä prosessi on erityisen intensiivistä, ihmisen mahdollisuuksia ja todellisuudessa yhteisön voimavarojakin kavennetaan huomattavasti.

On puhuttava sanasta ”me”. Kun ”me” muuttuu pysyväksi ja se on olemassa jo ennalta, ennen kysymystä ja ennen kamppailua, meillä on olemassa valmiit arvot ja normit, joiden kautta arvostelemme, arvotamme ja luokittelemme. Tämä merkitsee, ettemme kulje mihinkään uusiin suuntiin. On kysyttävä, missä määrin ”me” voisi olla jotain väliaikaista ja myös kokeellista. Tarkoitan, että ”me” ei olisi jotain annettua, vaan jotain mitä teemme tietämättä ennakolta mikä on lopputulos.

Amerikkalaiset sosiologit ovat ahkerasti kuvanneet yhteisöjä, esimerkiksi työväen luokkaan kuuluvien gettoja, joista lähteminen on usein vaikeaa, koska yhteisö vaatii ja odottaa ”solidaarisuutta”. Tällainen ”solidaarisuus” on julmuutta. Samastuminen, joka usein nähdään yhteisön voimavarana, yhdistävänä voimana, voi olla sulkeutumista muurien taakse suojaan. Ulkopuolesta tulee uhka. Sisällä, sisäpuolella, oleva joutuu valvonnan alle; kukaan ei saa karata, olla ulkopuolinen.

Filosofiakahvilat huhtikuussa

2.4/4.4/ 3.4 Samastumisen vaara
9.4/11.4/10.4 Mitä me puhumme toisista?
16.4/18.4/17.4 Viimeinen kiusaus
23.4/25.4/24.4 Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen
30.4/2.5/1.5 Erakon katoaminen