Viimeinen sana on joviaalisuudella

 

Filosofiakahvila 21.4./22.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Esisokraattinen Demokritos on usein kuvattu nauravana. Siinä on ajatusta. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaisten harjoitusten päämäärä ja henkinen tavoite oli ataraksia, mielenrauha.  Euthumia ja ataraksia olivat kuitenkin läheisiä käsitteitä, eivät jotain eri planeetoilta olevaa. Mielenkiintoista on, että joviaalisuus nostettiin tällaiseen asemaan ja arvoon; se samastui jopa mielenrauhan kanssa, ainakin Demokritoksen tapauksessa.

Myös myöhemmin joviaalisuus, hyväntuulisuus, on saanut puolustajia, jopa ylistäjiä: esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja José Ortega y Gassetin. Ainakin joissakin tapauksissa – vaikka hyväntuulisuus vaikuttaa samantapaiselta kuin tuhansia vuosia sitten – jokin on muuttunut; se ei ole enää päämäärä, vaan lähtökohta, tila, jossa filosofoidaan. Kun joku filosofi tahtoo tehdä joviaalisuudesta ajatusta ohjaavan mielentilan tai olemassaolon tavan, herää kysymys, minne piikit tai nuolet suuntautuvat. Totuus on, että esimerkiksi Angst, ahdistus, on ohjannut monia ajattelijoita.

Nietzsche ilmiantoi ajattelijoita. Hän kutsui itseään psykologiksi ja siihen liittyi aina ajatus pahasta silmästä; hän näki ajattelijoiden alhaisuuden, surullisuuden, huonon omantunnon. Hän itse seurasi toisenlaista tähteä, keveyden ja joviaalisuuden tähteä (mikä ei estänyt häntä olemasta varsin vihamielinen ja aggressiivinen).

José Ortega y Gasset ehdotti elämänsä loppupuolella joviaalisuutta filosofian oikeaksi lähtökohdaksi, sen oikeaksi sävyksi tai hengeksi (ánimo, temple). Hän viittaa sanan (jovialidad) alkuperään puhuen Jovesta, Jupiterista tai Isä Jumalasta. Filosofia on Ortegan mukaan Joven imitoimista (imitación de Jove). Espanjalainen filosofi syyllistyy kerettiläisyyteen tai pahempaan sanoessaan näin, jäljitellessään kristinuskon tärkeän perinteelle nimen antaneen Tuomas Kempiläisen kirjan nimeä (De Imitatione Christi, kirjaimellisesti Kristuksen jäljittelystä, mutta se on käännetty Kristuksen seuraamisesta). Mutta koska olemme joviaaleja, annamme anteeksi.

Ehkä joviaalisuus voi olla sekä päämäärä että ajatusta ohjaava tila, lähtökohta. Ehkä se voi olla hyve sanan alkuperäisessä, ei niin moralistisessa mielessä. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Georg Christoph Lichtenbergiä (1742-1799). Hänen persoonan kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi Lichtenbergin siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä. Olen näkevinäni tässä vanhan hyveen käsitteen uudelleensyntymän. Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia, ja hyveet olivat hedelmällisyyttä; ne antoivat asioita, ne kaunistivat elämän. Arete, hyve, merkitsi erinomaisuutta, ei elämän kieltämistä.

Kysymykset, jotka kaikesta tästä seuraa: 1)Miten pääsemme joviaalisuuteen (jos se on päämäärä)? 2)Miten säilyttää saavutettu joviaalisuuden tila, kun maailma syöksee meitä ahdistukseen, suruun ja epätoivoon? Ensimmäinen, hyväntuulisen ilkeä huomautukseni on, että tietenkin – jos joviaalisuus kerran on hyve – sitä koetellaan. Toinen, ehkä ironinen vastaukseni on, että siihen tarvitaan filosofointia. Mutta tämä toinen vastaukseni ei ole kokonaan ironinen; se ei ole pelkkää pilkkaa. Kokemukseni on, että asioiden kyseenalaistaminen, kysyminen, muuttaa jotain, jopa tunnelmaa. Kyse ei ole siitä, että kieltäisi joidenkin tapahtumien aiheuttaman surun. Kun kyseenalaistaminen poistaa tapahtumalta välttämättömyyden, kohtalon, painon, me vähennämme surun voimaa. Silläkään ei ole enää ikuisuuden auktoriteettia.

Siteerasin vuosia sitten (2010) Alfred Döbliniä. Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensimmäiset 15 aihetta vuonna 2018

Ensimmäiset aiheet keväällä 2018 tulevat olemaan (todennäköisesti) seuraavat:

1.Surrealistista filosofiaa

2.Sana, vapaus ja demokratia

3.Toivosta ja epätoivosta  

4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu

6.Filosofia ja fiktio

7.Askeesi ja politiikka

8.Lichtenbergin siemenet

9.Ajattelu, käsitteet, elämä

10.Näkymätön mies

11.Hallitsemattomat tilat

12.Janten laki

13.Kuolemattomuus

14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Ohjelmaan voi tulla muutoksia tai lisäyksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jos enkeli puhuisi...

Georg Christoph Lichtenberg 1742-1799

Georg Christoph Lichtenberg, kyttyräselkäinen fyysikko, oli salaa filosofi. Vaikka hänen ansionsa eivät rajoitu tähän, hänen teksteissään oli koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Se johtuu hänen mielikuvituksestaan ja tavastaan ymmärtää kieli. Lichtenberg kirjoitti: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Fragmentaarinen filosofia

Filosofia on monta kertaa pyrkinyt muodostumaan systeemiksi. On filosofeja, jotka ovat olleet suuria systeeminrakentajia. Mainittakoon Immanuel Kant, Hegel, miksei Marx. Kyllä, kaikki saksalaisia. Ei silti liioitella ja sanota, että saksalaiset niitä syteeminrakentajia. He nyt ylipäätään ovat aika keskeisessä asemassa länsimaisessa filosofiassa. Siksi heissä on enemmän systeeminrakentajiakin.

Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.

Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.

Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.

Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.

Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.

Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.

Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?