Viimeinen sana on joviaalisuudella

 

Filosofiakahvila 21.4./22.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Esisokraattinen Demokritos on usein kuvattu nauravana. Siinä on ajatusta. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaisten harjoitusten päämäärä ja henkinen tavoite oli ataraksia, mielenrauha.  Euthumia ja ataraksia olivat kuitenkin läheisiä käsitteitä, eivät jotain eri planeetoilta olevaa. Mielenkiintoista on, että joviaalisuus nostettiin tällaiseen asemaan ja arvoon; se samastui jopa mielenrauhan kanssa, ainakin Demokritoksen tapauksessa.

Myös myöhemmin joviaalisuus, hyväntuulisuus, on saanut puolustajia, jopa ylistäjiä: esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja José Ortega y Gassetin. Ainakin joissakin tapauksissa – vaikka hyväntuulisuus vaikuttaa samantapaiselta kuin tuhansia vuosia sitten – jokin on muuttunut; se ei ole enää päämäärä, vaan lähtökohta, tila, jossa filosofoidaan. Kun joku filosofi tahtoo tehdä joviaalisuudesta ajatusta ohjaavan mielentilan tai olemassaolon tavan, herää kysymys, minne piikit tai nuolet suuntautuvat. Totuus on, että esimerkiksi Angst, ahdistus, on ohjannut monia ajattelijoita.

Nietzsche ilmiantoi ajattelijoita. Hän kutsui itseään psykologiksi ja siihen liittyi aina ajatus pahasta silmästä; hän näki ajattelijoiden alhaisuuden, surullisuuden, huonon omantunnon. Hän itse seurasi toisenlaista tähteä, keveyden ja joviaalisuuden tähteä (mikä ei estänyt häntä olemasta varsin vihamielinen ja aggressiivinen).

José Ortega y Gasset ehdotti elämänsä loppupuolella joviaalisuutta filosofian oikeaksi lähtökohdaksi, sen oikeaksi sävyksi tai hengeksi (ánimo, temple). Hän viittaa sanan (jovialidad) alkuperään puhuen Jovesta, Jupiterista tai Isä Jumalasta. Filosofia on Ortegan mukaan Joven imitoimista (imitación de Jove). Espanjalainen filosofi syyllistyy kerettiläisyyteen tai pahempaan sanoessaan näin, jäljitellessään kristinuskon tärkeän perinteelle nimen antaneen Tuomas Kempiläisen kirjan nimeä (De Imitatione Christi, kirjaimellisesti Kristuksen jäljittelystä, mutta se on käännetty Kristuksen seuraamisesta). Mutta koska olemme joviaaleja, annamme anteeksi.

Ehkä joviaalisuus voi olla sekä päämäärä että ajatusta ohjaava tila, lähtökohta. Ehkä se voi olla hyve sanan alkuperäisessä, ei niin moralistisessa mielessä. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Georg Christoph Lichtenbergiä (1742-1799). Hänen persoonan kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi Lichtenbergin siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä. Olen näkevinäni tässä vanhan hyveen käsitteen uudelleensyntymän. Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia, ja hyveet olivat hedelmällisyyttä; ne antoivat asioita, ne kaunistivat elämän. Arete, hyve, merkitsi erinomaisuutta, ei elämän kieltämistä.

Kysymykset, jotka kaikesta tästä seuraa: 1)Miten pääsemme joviaalisuuteen (jos se on päämäärä)? 2)Miten säilyttää saavutettu joviaalisuuden tila, kun maailma syöksee meitä ahdistukseen, suruun ja epätoivoon? Ensimmäinen, hyväntuulisen ilkeä huomautukseni on, että tietenkin – jos joviaalisuus kerran on hyve – sitä koetellaan. Toinen, ehkä ironinen vastaukseni on, että siihen tarvitaan filosofointia. Mutta tämä toinen vastaukseni ei ole kokonaan ironinen; se ei ole pelkkää pilkkaa. Kokemukseni on, että asioiden kyseenalaistaminen, kysyminen, muuttaa jotain, jopa tunnelmaa. Kyse ei ole siitä, että kieltäisi joidenkin tapahtumien aiheuttaman surun. Kun kyseenalaistaminen poistaa tapahtumalta välttämättömyyden, kohtalon, painon, me vähennämme surun voimaa. Silläkään ei ole enää ikuisuuden auktoriteettia.

Siteerasin vuosia sitten (2010) Alfred Döbliniä. Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Genealogia

Michel Foucault
 Filosofiakahvila 2.12./3.12./4.12. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Genealogia ei merkitse filosofiassa sukututkimusta, vaan asioiden tai käsitteiden historiallisen muodostumisen hahmottamista. Tällaisen metodin tai välineen käytön isiä ovat Friedrich Nietzsche ja Michel Foucault. Edellisen tapauksessa se liittyi erityisesti moraalin analyysiin ja jälkimmäisen tapauksessa ihmistä ja yhteiskuntaa koskevan ajattelun kehittymiseen. Genealogian suuri opetus on, että monet sellaiset asiat, joita pidämme historiattomina, ovat historiallisia; ne onnistutaan näyttämään sellaísina.

Voimme tutkia itsetuntemusta genealogisesti. Itse asiassa Foucault teki näin ja minäkin yritän tuoda esiin itsetuntemuksen historiallisuuden. En kuitenkaan tutkaile nyt foucaultlaisen projektin luonnetta enkä tarkastele omia vaatimattomia huomautuksiani genealogian valossa. Näkökulmani on toinen. Puhun genealogiasta yhtenä mahdollisuutena tuntea itsensä. Otan esimerkin, joka on lähellä tähtäimessä olevaa ongelmaa, itsensä tuntemista.

Kuvitellaan tilanne, jossa minä syytän tai moitin itseäni. Se tavallinen tapaus. Monet ovat heti valmiita sanomaan, että aiheellisesti syytät ja moitit. He voivat olla oikeassa, mutta myös  ”oikeassaolemisella” on historia.

Foucault teki subjektivaation ja etiikan genealogiaa ja kuvasi tämän projektin sisällä (Seksuaalisuuden historian kolmannessa osassa le Souci de soi) Senecan harjoittamaa itsetutkiskelua. Seneca kehottaa iltaisin, ennen nukkumaanmenoa tutkimaan, kysymään, miten on toiminut ja elänyt eletyn päivän aikana. Foucault korostaa, ettei tutkiskelu johda julistukseen tai lausuntoon syyllisyydestä eikä se johda itsensä rankaisemiseen.  

Syyllisyyden ja itsensä rankaisemisen mainitseminen merkitsee, että joskus ja jossain siihen itsetutkiskelu johtaa, mutta ei tässä tapauksessa. Huomaamme siis, ettei itsetutkiskelu aina ja kaikkialla, välttämättömästi, johda itsensä syyttämiseen ja moittimiseen. Seneca, joka totesi toimineensa yhdessä tai toisessa tilanteessa huonosti, yritti muistuttaa itseään periaatteista, jotka mielessään hän oli vahvempi kohdatessaan uuden päivän, tulevaisuuden.

Tässä on tietenkin kyse vain historiallisesta tapauksesta, mutta jos sukellan tähän, annan tämän historiallisen tiedon vaikuttaa itseeni, astun itseni viereen, katson omaa syytöstäni ja moitettani eri näkökulmasta. On pakko tehdä lisäkysymyksiä. Missä ja miten itsetutkiskelusta tuli jotain muuta kuin mitä se oli Senecalle? Miksi sen pitää johtaa syyllisyyteen ja itsensä rankaisemiseen? Vaikka löytäisin vain vajaita, luonnosmaisia, vastauksia kysymyksiini, tuntisin itseni paremmin: tietäisin enemmän omista kysymyksistäni, syytöksistäni, moitteistani.

Genealogia voi siis olla itsensä tuntemisen väline. ”Itse” on tässä ymmärretty historialliseksi rakennelmaksi enemmän kuin aina, ikuisesti samanlaiseksi sieluksi. Tunteminen, tietäminen tai ymmärtäminen merkitsee tässä tapauksessa, että huomaan puhuvani menneisyyden mielivaltaista kieltä.

Genealogia näyttää, ettei välttämättömältä näyttävä ole sitä, ainakaan niin paljon kuin luulin. Se näyttää, että olisi voinut olla ja voi olla nykyisinkin toisin. Tämä merkitsee, että genealogia mahdollistaa tietynlaisen kokemuksen; se vapauttaa liian painavaksi muuttuneesta, luutuneesta tilasta tai suhteesta itseen ja toisiin. Minun ei ole pakko syyttää ja moittia itseäni. Syytökset ja moitteet, niiden kieli, kategoriat, näyttäytyvät mielivaltaisina. Genealogia auttaa minua olemaan joviaali...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lichtenbergin siemenet

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Vanhat ketkulit, uudet kujeet: lehdistö ja televisio

Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) oli saksalainen fyysikko, joka vuosikymmenien ajan kirjoitti muistikirjoja (hän käytti itse niistä anglofiili kun oli englanninkielistä termiä waste books, suomentajan ehdotus on ”töherryskirjoja”). Ne julkaistiin postuumisti. Jotkut antoivat jo kauan sitten hänelle arvoa, muun muassa Kant, Goethe, Schopenhauer, Nietzche ja Freud, mutta hänen arvonsa ja maineensa on vain kasvanut. Häntä luetaan ennen kaikkea kirjailijana, mutta hänen muistiinpanonsa ovat monta kertaa filosofisesti mielenkiintoisia.

Lichtenbergin katkelmista (joita myöhemmin on ehkä kyseenalaisesti nimitetty aforismeiksi) löytyy teräviä havaintoja ihmisistä: ”Korkein aste, jonne keskinkertainen henki voi kohota, jos omaa kokemusta, on lahja löytää heikkouksia ihmisistä, jotka ovat häntä arvokkaampia.” Löytyy myös wittgensteinilaista mielikuvitusta: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” Uskoakseni tässä katkelmassa on koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Jos filosofian pilkkaaminen on filosofoimista, Lichtenberg oli filosofi: ”Jo kauan olen ajatellut, että filosofia lopulta syö itsensä. Metafysiikka on jo osittain tehnyt näin.”

Jo näiden katkelmien perusteella voi sanoa, että Lichtenberg oli filosofi. On jopa täysin perusteltua sanoa, että hän oli edellä aikaansa. Metafysiikan tuhoaminen – tai hylkääminen – tuli monille paljon myöhemmin. Myös elämisen taidon opettajana hän poikkesi aikansa moralisteista. Yksi siteeratuimpia katkelmia on Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva, jossa sanoo, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

Tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa. Hän tekee jovialisuudesta ja keveydestä hyveitä, kun yleensä sellaisista käytetään paljon juhlallisempia tai ylevämpiä sanoja. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että tätä neuvoa, opastusta, hän ei anna saarnan muodossa. Hän vain muistuttaa itseään.

Minua kiinnostaa Lichtenbergin filosofoinnissa hänen genre, laji: fragmentti. Se tekee hänen filosofiastaan epäsystemaattista, tekisi mieli sanoa systeeminvastaista. Siinäkin hän oli edellä aikaansa, Nietzschen edeltäjä. Katkelmien epäsystemaattisuus, eräänlainen keskeneräisyys, tekee havainnoista ja oivalluksista siemeniä: ne jäävät lukijaan kehittymään ja synnyttämään asioita päinvastoin kuin systeemit, joiden sisään lukija joutuu pääsemättä ulos hengittämään.

Katkelmat olivat salaisia, itselle kirjoitettuja. Schopenhaueria mukaillen voi sanoa, että Lichtenberg ajatteli omasta puolestaan ja itseään varten. Tämä teki hänestä todellisen filosofin. Hän muutti itseään, ei muita. Eikä hän opettanut muille muiden filosofiaa. Lichtenberg valloitti itsenäisyyttä. Hänelle todellinen kuningas oli itsensä kuningas.

Olisiko mahdollista oppia jotain? Lichtenberg jätti kesken kaikki kirjahankkeensa, muun muassa fysiikan kirjan, joka olisi muodostunut vain kysymyksistä: tarkoitus oli lisätä levottomuutta, ei varmuutta. Osaisimmeko me myös kiinnittää huomiota pieniin asioihin niin kuin teki tämä herra? Osaisimmeko asettua ikkunan eteen ja tehdä havaintoja? Osaisimmeko nauraa? 

On täysin mahdollista, että minä imartelen itseäni tehdessäni Lichtenbergistä suuren filosofin, sillä hän kirjoitti: ”Kirja on peili; jos apina katsoo siihen, kuva ei voi olla apostolin. Meillä ei ole sanoja puhua viisaudesta tyhmän kanssa. Se on jo viisas, joka ymmärtää viisasta.”

Nyt kuitenkin siis tiedätte, kenen mukaan yksi kuun kraatereista on nimetty. Kierkegaard sanoi Lichtenbergistä: ”Kiitos tälle äänelle erämaassa.” Kiitos tosiaan.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila