Filosofiakahvila 21.4./22.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Esisokraattinen Demokritos on usein
kuvattu nauravana. Siinä on ajatusta. Hänen tavoitteensa oli euthumia,
joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaisten
harjoitusten päämäärä ja henkinen tavoite oli ataraksia,
mielenrauha. Euthumia ja ataraksia
olivat kuitenkin läheisiä käsitteitä, eivät jotain eri planeetoilta olevaa.
Mielenkiintoista on, että joviaalisuus nostettiin tällaiseen asemaan ja arvoon;
se samastui jopa mielenrauhan kanssa, ainakin Demokritoksen tapauksessa.
Myös myöhemmin joviaalisuus,
hyväntuulisuus, on saanut puolustajia, jopa ylistäjiä: esimerkiksi Friedrich
Nietzschen ja José Ortega y Gassetin. Ainakin joissakin tapauksissa – vaikka
hyväntuulisuus vaikuttaa samantapaiselta kuin tuhansia vuosia sitten – jokin on
muuttunut; se ei ole enää päämäärä, vaan lähtökohta, tila, jossa filosofoidaan.
Kun joku filosofi tahtoo tehdä joviaalisuudesta ajatusta ohjaavan mielentilan
tai olemassaolon tavan, herää kysymys, minne piikit tai nuolet suuntautuvat.
Totuus on, että esimerkiksi Angst, ahdistus, on ohjannut monia ajattelijoita.
Nietzsche ilmiantoi ajattelijoita. Hän kutsui
itseään psykologiksi ja siihen liittyi aina ajatus pahasta silmästä; hän näki
ajattelijoiden alhaisuuden, surullisuuden, huonon omantunnon. Hän itse seurasi
toisenlaista tähteä, keveyden ja joviaalisuuden tähteä (mikä ei estänyt häntä
olemasta varsin vihamielinen ja aggressiivinen).
José Ortega y Gasset ehdotti elämänsä
loppupuolella joviaalisuutta filosofian oikeaksi lähtökohdaksi, sen oikeaksi
sävyksi tai hengeksi (ánimo, temple).
Hän viittaa sanan (jovialidad) alkuperään
puhuen Jovesta, Jupiterista tai Isä Jumalasta. Filosofia on Ortegan mukaan
Joven imitoimista (imitación de Jove).
Espanjalainen filosofi syyllistyy kerettiläisyyteen tai pahempaan sanoessaan
näin, jäljitellessään kristinuskon tärkeän perinteelle nimen antaneen Tuomas
Kempiläisen kirjan nimeä (De Imitatione Christi, kirjaimellisesti Kristuksen
jäljittelystä, mutta se on käännetty Kristuksen seuraamisesta). Mutta koska
olemme joviaaleja, annamme anteeksi.
Ehkä joviaalisuus voi olla sekä päämäärä että
ajatusta ohjaava tila, lähtökohta. Ehkä se voi olla hyve sanan alkuperäisessä,
ei niin moralistisessa mielessä. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Georg Christoph Lichtenbergiä (1742-1799). Hänen persoonan kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi Lichtenbergin siteeratuimmista
fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden,
hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut
nautinnollisia hetkiä elämässä. Olen näkevinäni tässä vanhan hyveen käsitteen
uudelleensyntymän. Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia, ja hyveet
olivat hedelmällisyyttä; ne antoivat asioita, ne kaunistivat elämän. Arete, hyve, merkitsi erinomaisuutta, ei
elämän kieltämistä.
Kysymykset, jotka kaikesta tästä
seuraa: 1)Miten pääsemme joviaalisuuteen (jos se on päämäärä)? 2)Miten
säilyttää saavutettu joviaalisuuden tila, kun maailma syöksee meitä
ahdistukseen, suruun ja epätoivoon? Ensimmäinen, hyväntuulisen ilkeä
huomautukseni on, että tietenkin – jos joviaalisuus kerran on hyve – sitä
koetellaan. Toinen, ehkä ironinen vastaukseni on, että siihen tarvitaan
filosofointia. Mutta tämä toinen vastaukseni ei ole kokonaan ironinen; se ei
ole pelkkää pilkkaa. Kokemukseni on, että asioiden kyseenalaistaminen,
kysyminen, muuttaa jotain, jopa tunnelmaa. Kyse ei ole siitä, että kieltäisi
joidenkin tapahtumien aiheuttaman surun. Kun kyseenalaistaminen poistaa
tapahtumalta välttämättömyyden, kohtalon, painon, me vähennämme surun voimaa.
Silläkään ei ole enää ikuisuuden auktoriteettia.
Siteerasin vuosia sitten (2010) Alfred
Döbliniä. Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf,
oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä
en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa
kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti