Se mikä on lähellä

 

Epikuros

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.2. ja 16.2.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) kirjoitti toistuvasti Epikuroksesta, joka kuoli Ateenassa 270 tai 271 eaa.  Saksalaisella ajattelijalla oli syytä ihastua tähän hahmoon, vaikka Epikuros onkin tuntematon tai monesti erittäin väärinymmärretty ajattelija.  Kreikkalainen filosofi on jäänyt tuntemattomaksi, koska häneltä on säilynyt vain yksi kirja Kyrial doksai ja kolme kirjettä. Hän on väärinymmärretty mm. siksi, että jo omana elinaikanaan monet kilpailevat filosofit vääristelivät hänen sanomisiaan ja levittivät siis väärää tietoa Epikuroksesta.

Inhimillistä, liian inhimillistä –teoksen jälkeen Nietzsche kirjoitti pienen kirjan Vaeltaja ja hänen varjonsa (1880). Kirjassa viitataan Epuikurokseen useassa kohdassa. Fragmentissa nro 7 Nietzsche siteeraa Epikurosta: ”Jos on jumalia, he eivät huolehdi meistä.” Monet ovat vuosisatojen saatossa esittäneet samantapaisia ajatuksia. Huomio ei vaikuta kovin suurelta tai erityiseltä, mutta sillä on valtavasti filosofista merkitystä. Tämä ajatus oli Nietzschelle yksi iso syy ihastua Epikurokseen. Sama lause on vaikuttanut myös muihin 1800-luvun ajattelijoihin, jotka palasivat Epikuroksen ajatteluun toiveenaan rikastuttaa ja raikastuttaa oman aikansa ajattelua. Nietzschen lisäksi on syytä mainita esimerkiksi ranskalainen aikalainen Jean-Marie Guyau (1854-1888).

Epikuroksen huomiolla jumalista on kaksi seurausta ajattelulle ja elämälle.  Jos jumalat eivät osallistu maailman toimintaan, heitä ei ole syytä pelätä. Ajatuksella oli siis käytännöllinen merkitys. Se vähensi levottomuutta, päästi irti spekulatiivisista, potentiaalisesti kärsimystä aiheuttavista kysymyksistä. Platonistit ja kaikki kunnon metafyysikot ovat halunneet mennä luonnon taakse (metafysiikka tulee sanoista meta, takana ja fysis, luonto). Epikuroksen huomio jumalista kääntää katseen pois kaukaisuudesta, tuo sen välittömään läheisyyteen.

Metafysiikan luoman perinteen ja sen ohjaaman ajattelun seurauksena lähellä olevat asiat laiminlyödään, unohdetaan. Niitä halveksitaan. Niistä tulee filosofisesti merkityksettömiä. Lähellä olevat asiat eivät ansaitse ajatteluamme. Me ajattelemme ikuisuutta ja ikuisuuden näkökulmasta. Lähellä olevat asiat ovat ulkoisia. Kunnon filosofia kiinnostaa sielu. Epikurolaisessa ajattelussa huomio kiinnittyy omaan ruumiseen, ympäristöön, ilmastoon ja ruokavalioon (myös henkiseen ruokavalioon). Nietzsche puhuu kirjoissaan ja kirjeissään toistuvasti kulloisenkin paikan ilmasta, sen puhtaudesta tai tuoksuista.

Tällä huomion kääntymisellä on epistemologisia vaikutuksia, jotka omalta osaltaan ruokkivat ihmisen mahdollisuutta kapinaan ja kulttuurikritiikkiin. Kreikassa kasvatus ja kulttuuri, paideia, oli suuresti arvostettuja – tästä muistuttaa myös Emilio Lledó, joka on kirjoittanut kauniin kirjan Epikuroksesta (El Epicureismo, 1984). Paideia kuitenkin rakentaa kuvan ja käsityksen ihmisestä ja siitä mitä ihminen voi olla luoden rajoituksia. Luonnontutkimus – Epikuros puhui fysiologiasta – on tie ulos tällaisista rajoituksista tai ainakin se toimii varustuksena kulturaalisten vaikutusten vastustamisessa.

Nietzsche ihastui Epikurokseen epäilemättä siksi, että hänen ajattelunsa palautui maailmaan ja koska hänestä löytyi kasvatuksen vihollinen. Epikurokselle kasvatus oli ”erikoistehosteita”, jotta ihminen kouliintuisi ihailun hankkimiseen kauniilla puheilla ja kouliintuisi haluamaan ihailua ja kiitosta.

Pitäisikö meidän suunnata katseemme toisella tavalla? Ehkä pitäisi, ehkä ei vain teoreettisella tasolla. Lähellä olevat asiat eivät voi vain opettaa meille jotain. Ne voivat olla todella merkittävien valintojen ja kultivoinnin paikka. Kysymykset olisivat toisenlaisia. Kysyisimme esimerkiksi, miten käytämme päivämme, miten rytmitämme sen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epikuroksen onni

 

Epikuros

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.joulukuuta:

Epikuros sanoi: ”Láthê biôsas .” Lause kehottaa elämään kätkössä tai huomaamattomana. Yleensä tämä on tulkittu niin, että Epiktetos neuvoo välttämään politiikkaa. Tulkinta ei ole väärä, mutta se saattaa olla puutteellinen. Epikuroksen aikana kaupunkivaltio (polis) oli kriisissä. Filosofia ei löytänyt enää samanlaista paikkaa yhteiskunnassa kuin Platonin aikana. Epikuroksen koulu ei ollut koulu, vaan yhteisö. He vetäytyivät puutarhaan ja yrittivät etsiä mielenrauhaa toisella tavalla, etäällä politiikasta. Epikuroksen ei silti neuvonut vain pysymään erossa politiikasta, vaan välttämään onnen etsimistä maineesta ja kunniasta.

Ei eletty enää Platonin aikaa, mutta idea oli epäsuosittu, yleisen käsityksen vastainen. Platonismi oli vallitseva filosofinen koulukunta. Ateenalaiset uskoivat vielä (virheellisesti) olevansa kansalaisia, joiden sanalla on painoarvoa. Osa heistä jopa uskoi, että heillä on jotain sanottavaa. Harvat halusivat luopua maineen ja kunnian tavoittelusta.

Kreikkalaiset käyttivät onnellisuudesta sanaa eudaimonia. Etuliite eu viittaa hyvään, jälkiosa muodostuu sanasta daimon, joka on vaikeammin kääntyvä sana. Pentti Saarikoski veti mutkat suoraksi ja käytti sanaa kohtalo. Etymologian valossa onnellisuus oli se mitä sanoisimme hyväksi onneksi; hyvät demonit (sana demoni juontuu sanasta daimon) katsovat meidän perään ja huolehtivat meistä. Tämä ei kuitenkaan olevan sanan merkitys, jos tutkailemme Aristoteleen tekstejä tai harvoja Epikuroksen säilyneitä tekstejä. Mikä tahansa oli sisältö, eudaimonia, onnellisuus, oli jotain jonka puolesta ponnisteltiin ja taisteltiin.

Vaikka Epikuroksen ajattelu on kärsinyt vääristelystä ja arvonalennuksesta omasta ajastaan lähtien hänen pyrkimyksensä onnellisuuteen ei ollut poikkeuksellista. Ei edes se, miten hän ymmärsi onnellisuuden mielenrauhaksi (ataraksia), ollut poikkeuksellista. Se että Epikuroksen puutarhassa kultivoitiin ystävyyttä, ei ollut skandaali. Mielenrauhan etsintä teki hänen ajattelustaan antiteologista.

Hänen (tietenkin epätieteellinen) huomionsa kohdistui ruumiillisuuteen ja luontoon (fysis). Epikuroksen fysiologia pyrki antamaan periaatteet käyttäytymiselle ja kriteerit vapauden käytölle, varustaa mielen niin, ettei ihminen kärsi irrationaalisista peloista (jumalien koston pelosta, taikauskon ja myyttien luomista peloista). Fysiologia on epäilemättä erilainen menettely kuin platonisteilla, mutta suurin ero on tässä halussa elää näkymättömänä (siitä huolimatta, että sata vuotta aikaisemmin Sokrates eli samantapaisesti, erossa politiikasta).  

Epikuros oli antipoliittinen, muttei välttämättä epäpoliittinen. Politiikan vastaisuus ei merkitse aina sitä, ettei olisi kiinnostunut politiikasta. Eläminen näkymättömänä oli Epikurokselle muiden tekstilähteiden perusteella hiljaista mietiskelevää elämää kaukana päivittäisistä velvollisuuksista ja politiikasta. Kätkössä eläminen oli itsensä kehittämistä ja ystävyyden kultivointia. Tällainen toiminta voi olla poliittisesti merkityksellistä. Epikuros pyrki hallitsemaan itseään ja auttamaan muita luomaan itseensä samanlaisen suhteen. Hänen ajattelunsa kriittinen ydin sanoi, ettei ole välttämätöntä haluta ja tavoitella mainetta, kunniaa ja valtaa.

Jean-Marie Guyau (1854-1888) otti paljon vaikutteita Epikurokselta kehittäessään luonnosta moraalista ilman velvollisuuksia ja rangaistuksia. Nämä moraalisfilosofiset pyrkimykset vaikuttivat suoraan poliittiseen ajatteluun, esimerkiksi anarkismiin (erityisesti Pjotr Kropotkiniin). Myös meidän maailmassamme Epikuroksen onni voi olla poliittinen viesti tai vielä enemmän poliittista toimintaa. Näkymättömissä, kätkössä, ihminen elää ilman nimeä. Meitä hallitaan meidän oman aktiviteettimme ja suostumuksemme kautta, ja vallan instrumentti on identiteetti. Kätkössä, hämärässä, voi häivyttää laiksi tulleen identiteetin rajoja. Vetäytynyt filosofi, joka auttaa vain itseään ja ystäviään, voi olla tehokkaampi kuin poliittiseen peliin osallistuva, sillä hän luo uudenlaista suhdetta itseensä ja toisiin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jean-Marie Guyau

Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

(Michel de Montaigne)

Pierre Hadot aloitti 1970-luvulla mielenkiintoisen keskustelun alkaessaan puhumaan filosofiasta elämäntapana. Antiikin filosofiaan perehtynyt oppinut professori selitti, että filosofia ei aikaisemmin ollut vain oppi, vaan myös tapa elää; ei vain teoretisointia, vaan myös henkisiä harjoituksia. Filosofia oli elämäntapa; ei vain elämistä jonkun moraalin mukaan, vaan tapa olla maailmassa, jota harjoitettiin joka hetki. Päämääränä oli muuttaa koko yksilön elämä.

Monet filosofit ja historioitsijat, mm. Michel Foucault ja Richard Shusterman ovat tarttuneet tähän ajatukseen. Syy on yksinkertainen: se on avannut uusia näkökulmia ja mahdollistanut uudenlaisen itsetutkistelun mahdollisuuden filosofiassa.

Paradigmaattinen esimerkki – tai todiste – Hadot´n ajatuksen pätevyydestä: Pyrrhon. Hän oli skeptikko ja oman koulukunnan, pyrrholaisuuden, isä. Demokritoksen kautta filosofiasta innostunut, Aleksanteri Suuren sotaretkiin osallistunut ja noilla retkillä itämaisiin filosofeihin, mm.gymnosofisteihin tutustunut ajattelija. Hän ei koskaan kirjoittanut mitään, hänen tuskin koskaan kuultiin esittävän filosofisia näkemyksiä. Tähän oli syy. Hänen periaatteensa oli akatalepsia: hän ei uskonut, että voidaan tuntea asioiden oikea luonne. Päämäärä oli ataraksia: mielenrauha. Kerrotaan, että hän eli sikoja syöttäen, yksinkertaisesti ja yksin, täysin välinpitämättömänä, toisin sanoen rauhallisena.

Mielenkiintoinen samankaltaisuus liittyy Zhuangziin kuvaukseen taolaisuuden mestarista, Laotsesta. Zhuangzi kertoo, että kolmen vuoden ajan Laotse eli eristyksessä tehden kotitöitä vaimonsa puolesta ja syöttäen sikoja kuin ihmisiä. Näin hän teki itsestään välinpitämättömän kaikelle ja eliminoi kaiken koristeellisuuden tavoittaen yksinkertaisuuden. On tietenkin mahdollista, että Pyrrhon oli kuullut tarinoita taolaisista mestareista matkoillaan Aasiassa.

Yksi Hadot´n itsensä ja esim. Shustermanin esimerkeistä on Michel de Montaigne. Christopher Edelman on kirjoittanut mielenkiintoisen väitöskirjan Montaigesta ja filosofiasta elämäntapana: Essaying Oneself: Montaigne and Philosophy as a Way of Life. Vaikka Montaignen on sanottu saaneen vaikutteita Pyrrhonista ja hänen skeptisismistään, hänen elämäntapansa ja filosofoimisen käytäntönsä oli kovin erilainen. Kirjoittaminen askeesina, harjoituksena, oli osa hänen elämäntapaansa.

Sanalla essay oli monta merkitystä Montaignen kirjoituksissa; se merkitsi mm. kokeilemista, joka oli tutkailua, asioiden katsomista monesta näkökulmasta ja toisaalta se merkitsi myös testaamista, omien voimiensa koettelemista, harjaannuttamista. Essee oli siis eräänlainen filosofinen seikkailu, joka muodostui kokemukseksi ja sen kautta kirjoitti kasvatti, muokkasi itseään. Hän halusi olla hereillä, tietoinen; hän pyrki itsensä ymmärtämiseen.

Kun filosofiasta on tullut ennen kaikkea akateeminen aine ja filosofeista professoreita, filosofian harjoittaminen on alkanut merkitä kirjoittamista ja puhumista; se on opillisia tai teoreettisia esityksiä, ei tapa elää. Silti joskus myös teoreettiset esitykset ovat samalla kirjoitusta, jonka tarkoitus on muuttaa kirjoittajaansa. Esimerkki, nykyisin varsin unohdettu: Jean-Marie Guyau (1854-1888). Esquisse d'une morale sans obligation ni sanction (Hahmotelma moraalista ilman velvollisuutta ja rangaistusta) on yritys tutkia toisenlaisen, ei velvollisuuteen eikä rangaistukseen perustuvan, moraalin mahdollisuutta – mahdollisuutta elää ilman metafyysisiä oletuksia. Kirja on teoreettinen, mutta samalla henkilökohtainen, tietyssä mielessä jopa intiimi: Guyau kirjoittaa itselleen.

Jotkut anarkistiajattelijat saivat vaikutteita Guyayn teoksista ja hänen voidaan liittyvän löyhin sitein anarkistiseen ajatteluperinteeseen. Mielenkiintoista monien 1800-luvun anarkistien teksteissä eivät ole heidän teoriansa valtiosta tai politiikasta, vaan heidän yrityksensä elää toisin, keksiä uudenlaisia tapoja olla suhteessa toisiin. Tässä yrityksessä oli mukana yritystä tehdä ajatuksista tekoja, mutta myös irtaantumista teorioista. Mihail Bakuninin kirjoittaa 29.3.1845 päivätyssä kirjeessä: ”...olen voittanut, lopultakin, filosofian ja metafysiikan itsessäni.” Hän sanoo heittäytyneensä todelliseen elämään ja se on tapahtunut rakkauden kautta.

Minua ei kiinnosta nyt kysymys siitä, miten filosofiasta tuli vain teoriaa eikä todistella, että senkin jälkeen – ainakin joissakin tapauksissa – se on kuitenkin ollut myös elämäntapa. Minua kiinnostaa enemmän kysyä, milloin voimme sanoa, että elämäntapa on  filosofinen? Mikä sen tekee filosofiseksi? Toisaalta voimme kysyä, mikä on filosofisen opin tai teorian suhde elämään tai elämäntapaan. Joidenkin esimerkkien valossa näyttäisi, että teoria on yritystä muokata elämää. Silti voi kysyä, eikö tietyllä tavalla eletty elämä, tietty tapa olla maailmassa, synnytä ja ruoki tietynlaista ajattelua.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila