Kivettynyt

Caravaggio: Medusa 

Kreikkalaisen mytologian hahmo Medusa kummittelee. Medusa oli joku, jonka katsominen muutti ihmisen kiveksi. Minusta jokaisen pitäisi mietttiä, mikä meitä tekee kiveksi, mikä on kunkin Medusa.

Se mikä minua kauhistuttaa ja puhuttelee tässä tarinassa on, ettei hirviö ole kohtalomme, vaan se, että katsomme sitä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Caravaggio: kehon hohde

Caravaggio: Bakkhus, oletettu omakuva nuoruuden vuosilta

1.Elämä, tappelut

Michelangelo Meriso da Caravaggio (1571-1610) oli italialaisen barokin ensimmäinen mestari. Niin kuin renessanssimaalareillakin aihepiiri oli valmiina: maalattiin isoja uskonnollisiin tai mytologisiin aiheisiin perustuvia töitä. Caravaggio oli ahkera ja teki töitä monille merkittäville isännille, mutta oli myös ylpeä ja kiivas, valmis tappeluun.

Caravaggio tuli ilmeisesti puolivahingossa tappaneeksi miehen vuonna 1606. Aikaisemmin häntä oli voitu suojella oikeudenkäynneiltä, mutta nyt hän joutui pakenemaan Napoliin. Sieltä hän matkusti Maltaan, jossa asiat menivät hyvin, kunnes hän joutui taas tappeluun, haavoitti jotain herrasmiestä. Caravaggio ajettiin maanpakoon Maltasta moraalittomuuden johdosta ja julistettiin non gratoksi. Itsekin hän oli murhayrityksen kohteena Napolissa.

Caravaggio onnistui samaan paavin anteeksiannon ja roomalaisten kontaktiensa avulla myös armahduksen rikoksista, joista häntä syytettiin. Hän kuoli kuumeeseen erään läheisen ystävänsä mukaan 18.kesäkuuta 1610 lähellä Grossetoa, Toscanassa. Tähän liittyy monenlaista hämmennystä, sillä hänen kuolemastaan liikkui erilaisia tietoja eikä ruumista koskaan löydetty.

2. Kehon kauneus

Uskonnolliset työt – joiden määrä on suurin – herättivät aikanaan pahennusta. Monet töiden tilaajat torjuivat ne, ja kirkko suhtautui niihin paheksuvasti. Caravaggion naturalistinen ote näyttäytyi kirkon edustajille uskonnon vulgarisointina. Pyhät hahmot – niin kuin Jeesus – näyttivät liian lihallisilta, liian kehollisilta, vaikka hahmosta hohtikin uusi, käsittämätön kauneus. Caravaggion työt maistuivat siis liian reformistisilta.

Caravaggion taituruus on ilmeistä: hän oli valon ja varjon käytön mestari ja hänen kykynsä kuvata kehoa – ihoa ja lihaksistoa – on tunnettu. Joissakin teoksissa fyysisyys on karnevalistista, groteskia tai vähintäänkin naturalistista; töillä on tekemistä enemmän väkivallan, vuotavan haavan ja kehon maallisuuden kuin aiheiden uskonnollisen sisällön kanssa. Siksi hän tuo välillä mieleen Francis Baconin (1909-1993).

Tila – joskus pimeä – hahmojen välissä korostaa ja kehystää figuurien fyysisyyttä, mutta muuttuu itsekin materiaaliseksi ja konkreettiseksi: tila tulee intensiiviseksi.

3.Fyysisyyden voima

Se mikä minut panee filosofoimaan Caravaggion töiden edessä on tämä: kyse ei ole fyysisestä voimasta, vaan fyysisyyden voimasta. Caravaggion työt ovat ajattelua, joka tuo meidät sfääreistä maahan, lihallistaa hengen, palauttaa karkotetun kehon.

Kritiikki, vastarinta, kapina tarvitsee kehoa, ei vain ideoita tai henkeä. En sano tätä teoriaa tai teoreettista ajattelua vastaan, sillä teoria on käytäntöä ja voi olla selvä ja valaiseva käytöksen ohjelma. Caravaggion esiin tuoma fyysisyyden voima muistuttaa tarpeesta kehoon ja ennen kaikkea kehon voimasta, sen synnyttävästä vaikutuksesta.

Edistyksen, toivon tai mahdollisuuden on oltava käsinkosketeltava, tunnettavissa aistimuksellisesti. Siksi paikasta on tultava näyttämö, ja kehon on oltava enemmän kuin mekaniikkaa tai anatominen hahmo: kyky tuntea ja toimia.

Narkissos-myytistä ja narsismista

(Michelangelo Merisi da Caravaggio: Narkissos)

1.Myytti

Kaunis nuorukainen, Narkissos, kumartuu juomaan vettä, katsoo omaa peilikuvaansa vedessä ja jää sitä ihailemaan, pysähtyy paikalleen, nääntyy, muuttuu kukaksi. Luen tarinaa hyvin kirjaimellisesti. En liitä siihen omia salaisia toiveitani sen salaisesta merkityksestä. Tarinassa ei ole kyse niinkään itseensä kohdistuvasta rakkaudesta kuin oman kuvansa vangiksi jäämisestä.

René Char sanoo asian selkeimmin ja ajatellen pidemmälle kuin muut: ”Sinun piti juoda, Narkissos, ei katsella itseäsi.”

2.Narsismi

Sigmund Freud puhui ensimmäisenä narsismista vuonna 1914 ilmestyneessä teoksessaan Johdanto narsismiin. Hänelle narsismi on toisaalta varhaislapsuuden vaihe ja persoonallisuuden rakenne, joka voi olla patologinen eri tavoilla. Niin sanotun narsistisen persoonallisuustyypin hän kuvasi 1931.

Johdanto narsismiin on nautittavaa luettavaa. Siinä Freud kuvaa narsismia ennen kaikkea omaan itseen kohdistuneena rakkautena, joka ilmenee joissakin tapauksissa autoerotismina; kaikki liittyy monimutkaiseen libidoteoriaan. Freud päätyy puhumaan itsetunnosta ja sen yhteydestä narsistiseen libidoon. Yksinkertaista: Jos tuntee olevansa rakastettu, itsetunto kasvaa et vice versa. Narsistille kumppanin valinnassa erityisen tärkeää on se, että on rakastettu. Dynamiikka on mielenkiintoinen. Freudin kuvauksen mukaan rakastunut on vaatimaton, rakastaminen vähentää itsetuntoa ja sen saa takaisin vain tulemalla rakastetuksi. Narsisti haluaa olla rakastettu, mutta hänellä ei ole kykyä rakastaa.

Nykyisin puhutaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Diagnoosin teossa käytetään näitä oirekriteerejä: 1)suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan 2)keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta; 3)uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt  4)vaatii korostunutta ihailua 5) uskoo olevansa oikeutettu erityiskohteluun 6)muiden hyväksikäyttö 7) empatian puute 8)kateellisuus (tai usko muiden kateuteen) 9)ylimielisyys ja röyhkeys.

Nämä ovat oirekriteereitä. Jos jollakin on viisi näistä yhdeksästä piirteestä, hänellä voidaan sanoa olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. En tartu tässä nyt siihen, että luonteenpiirteistä tehdään oireita ja diagnoosi tehdään ihmisestä, joka ei varsinaisesti ole mielisairas. Olettakaamme, että psykiatrit tietävät, mitä he ovat tekemässä.

3.Narkissoksen lapset

Mitä teemme, kun puhumme narsismista? Mitä teemme, kun sanomme toisia narsisteiksi? Onnistummeko vakuuttamaan itsemme omasta terveydestämme määrittelemällä naapurimme?

Sanotaan että on narsistisia ihmisiä, erilaisia kuin me. Minua ei kiinnosta kuinka oikeaan osumme, kun puhumme näin. Minua kiinnostaa tosiasia, että sanomme näin. Tämän sanomisella ja toistamisella on omat vaikutuksensa. Sen ansiosta olemme taipuvaisia ajattelemaan, että pahoja tekoja tekevät erilaiset, omituiset ihmiset. Eikö tällaisissa sanoissa ilmene 1)suuret käsitykset itsestään 2)ylimielisyys ja röyhkeys?

Toisaalta mietityttää, emmekö kaikki ole Narkissoksen lapsia, koska luomme itsemme minuutemme introspektion, itsehavainnon kautta. Teemme itsellemme peilin ja jäämme ihailemaan kuvaamme. Jos joku tai jokin yrittää hajottaa kuvaa, loukkaannumme ja haavoitumme.

Ihmiset – persoonat – etsimässä koko ajan tunnustusta, rakkautta, koko ajan täynnä myrkkyä. Myrkky on päästettävä toiseen ihmiseen, tehtävä toisesta samalla tavalla myrkyttynyt. Narkissoksen lapset ovat zombeja ja vampyyrejä.