Caravaggio: kehon hohde

Caravaggio: Bakkhus, oletettu omakuva nuoruuden vuosilta

1.Elämä, tappelut

Michelangelo Meriso da Caravaggio (1571-1610) oli italialaisen barokin ensimmäinen mestari. Niin kuin renessanssimaalareillakin aihepiiri oli valmiina: maalattiin isoja uskonnollisiin tai mytologisiin aiheisiin perustuvia töitä. Caravaggio oli ahkera ja teki töitä monille merkittäville isännille, mutta oli myös ylpeä ja kiivas, valmis tappeluun.

Caravaggio tuli ilmeisesti puolivahingossa tappaneeksi miehen vuonna 1606. Aikaisemmin häntä oli voitu suojella oikeudenkäynneiltä, mutta nyt hän joutui pakenemaan Napoliin. Sieltä hän matkusti Maltaan, jossa asiat menivät hyvin, kunnes hän joutui taas tappeluun, haavoitti jotain herrasmiestä. Caravaggio ajettiin maanpakoon Maltasta moraalittomuuden johdosta ja julistettiin non gratoksi. Itsekin hän oli murhayrityksen kohteena Napolissa.

Caravaggio onnistui samaan paavin anteeksiannon ja roomalaisten kontaktiensa avulla myös armahduksen rikoksista, joista häntä syytettiin. Hän kuoli kuumeeseen erään läheisen ystävänsä mukaan 18.kesäkuuta 1610 lähellä Grossetoa, Toscanassa. Tähän liittyy monenlaista hämmennystä, sillä hänen kuolemastaan liikkui erilaisia tietoja eikä ruumista koskaan löydetty.

2. Kehon kauneus

Uskonnolliset työt – joiden määrä on suurin – herättivät aikanaan pahennusta. Monet töiden tilaajat torjuivat ne, ja kirkko suhtautui niihin paheksuvasti. Caravaggion naturalistinen ote näyttäytyi kirkon edustajille uskonnon vulgarisointina. Pyhät hahmot – niin kuin Jeesus – näyttivät liian lihallisilta, liian kehollisilta, vaikka hahmosta hohtikin uusi, käsittämätön kauneus. Caravaggion työt maistuivat siis liian reformistisilta.

Caravaggion taituruus on ilmeistä: hän oli valon ja varjon käytön mestari ja hänen kykynsä kuvata kehoa – ihoa ja lihaksistoa – on tunnettu. Joissakin teoksissa fyysisyys on karnevalistista, groteskia tai vähintäänkin naturalistista; töillä on tekemistä enemmän väkivallan, vuotavan haavan ja kehon maallisuuden kuin aiheiden uskonnollisen sisällön kanssa. Siksi hän tuo välillä mieleen Francis Baconin (1909-1993).

Tila – joskus pimeä – hahmojen välissä korostaa ja kehystää figuurien fyysisyyttä, mutta muuttuu itsekin materiaaliseksi ja konkreettiseksi: tila tulee intensiiviseksi.

3.Fyysisyyden voima

Se mikä minut panee filosofoimaan Caravaggion töiden edessä on tämä: kyse ei ole fyysisestä voimasta, vaan fyysisyyden voimasta. Caravaggion työt ovat ajattelua, joka tuo meidät sfääreistä maahan, lihallistaa hengen, palauttaa karkotetun kehon.

Kritiikki, vastarinta, kapina tarvitsee kehoa, ei vain ideoita tai henkeä. En sano tätä teoriaa tai teoreettista ajattelua vastaan, sillä teoria on käytäntöä ja voi olla selvä ja valaiseva käytöksen ohjelma. Caravaggion esiin tuoma fyysisyyden voima muistuttaa tarpeesta kehoon ja ennen kaikkea kehon voimasta, sen synnyttävästä vaikutuksesta.

Edistyksen, toivon tai mahdollisuuden on oltava käsinkosketeltava, tunnettavissa aistimuksellisesti. Siksi paikasta on tultava näyttämö, ja kehon on oltava enemmän kuin mekaniikkaa tai anatominen hahmo: kyky tuntea ja toimia.