Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen

(Leidenin anatominen teatteri 1609)

(Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila