Caravaggio: kehon hohde

Caravaggio: Bakkhus, oletettu omakuva nuoruuden vuosilta

1.Elämä, tappelut

Michelangelo Meriso da Caravaggio (1571-1610) oli italialaisen barokin ensimmäinen mestari. Niin kuin renessanssimaalareillakin aihepiiri oli valmiina: maalattiin isoja uskonnollisiin tai mytologisiin aiheisiin perustuvia töitä. Caravaggio oli ahkera ja teki töitä monille merkittäville isännille, mutta oli myös ylpeä ja kiivas, valmis tappeluun.

Caravaggio tuli ilmeisesti puolivahingossa tappaneeksi miehen vuonna 1606. Aikaisemmin häntä oli voitu suojella oikeudenkäynneiltä, mutta nyt hän joutui pakenemaan Napoliin. Sieltä hän matkusti Maltaan, jossa asiat menivät hyvin, kunnes hän joutui taas tappeluun, haavoitti jotain herrasmiestä. Caravaggio ajettiin maanpakoon Maltasta moraalittomuuden johdosta ja julistettiin non gratoksi. Itsekin hän oli murhayrityksen kohteena Napolissa.

Caravaggio onnistui samaan paavin anteeksiannon ja roomalaisten kontaktiensa avulla myös armahduksen rikoksista, joista häntä syytettiin. Hän kuoli kuumeeseen erään läheisen ystävänsä mukaan 18.kesäkuuta 1610 lähellä Grossetoa, Toscanassa. Tähän liittyy monenlaista hämmennystä, sillä hänen kuolemastaan liikkui erilaisia tietoja eikä ruumista koskaan löydetty.

2. Kehon kauneus

Uskonnolliset työt – joiden määrä on suurin – herättivät aikanaan pahennusta. Monet töiden tilaajat torjuivat ne, ja kirkko suhtautui niihin paheksuvasti. Caravaggion naturalistinen ote näyttäytyi kirkon edustajille uskonnon vulgarisointina. Pyhät hahmot – niin kuin Jeesus – näyttivät liian lihallisilta, liian kehollisilta, vaikka hahmosta hohtikin uusi, käsittämätön kauneus. Caravaggion työt maistuivat siis liian reformistisilta.

Caravaggion taituruus on ilmeistä: hän oli valon ja varjon käytön mestari ja hänen kykynsä kuvata kehoa – ihoa ja lihaksistoa – on tunnettu. Joissakin teoksissa fyysisyys on karnevalistista, groteskia tai vähintäänkin naturalistista; töillä on tekemistä enemmän väkivallan, vuotavan haavan ja kehon maallisuuden kuin aiheiden uskonnollisen sisällön kanssa. Siksi hän tuo välillä mieleen Francis Baconin (1909-1993).

Tila – joskus pimeä – hahmojen välissä korostaa ja kehystää figuurien fyysisyyttä, mutta muuttuu itsekin materiaaliseksi ja konkreettiseksi: tila tulee intensiiviseksi.

3.Fyysisyyden voima

Se mikä minut panee filosofoimaan Caravaggion töiden edessä on tämä: kyse ei ole fyysisestä voimasta, vaan fyysisyyden voimasta. Caravaggion työt ovat ajattelua, joka tuo meidät sfääreistä maahan, lihallistaa hengen, palauttaa karkotetun kehon.

Kritiikki, vastarinta, kapina tarvitsee kehoa, ei vain ideoita tai henkeä. En sano tätä teoriaa tai teoreettista ajattelua vastaan, sillä teoria on käytäntöä ja voi olla selvä ja valaiseva käytöksen ohjelma. Caravaggion esiin tuoma fyysisyyden voima muistuttaa tarpeesta kehoon ja ennen kaikkea kehon voimasta, sen synnyttävästä vaikutuksesta.

Edistyksen, toivon tai mahdollisuuden on oltava käsinkosketeltava, tunnettavissa aistimuksellisesti. Siksi paikasta on tultava näyttämö, ja kehon on oltava enemmän kuin mekaniikkaa tai anatominen hahmo: kyky tuntea ja toimia.

Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen (Prinssin tie)

(Nicolaus Krebs)


Ystäväni, filosofi ja prinssi, kysyy: Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Koska ystäväni on tietoinen kysymyksensä filosofisesta luonteesta, hän huomauttaa, että tämä liittyy klassiseen ruumiin ja hengen teemaan. Erikoista ja mielenkiintoista hänen omassa lähtökohdassaan on se, että hän pyrkii johonkin muuhun kuin sielun pelastukseen; hän tavoittelee pikemminkin kehon sisäerityksen aistimista. Tämän aistimuksen kautta ei pyritä tulkitsemaan mitään eikä pyritä ylipäätänsä mihinkään. Tavoitteena on hiljentyä aistimaan, ei etsiä vastauksia.

Tämä kysymys ja nämä huomiot saavat minut ajattelemaan elämäntapamme ja ajattelumme puutteita. Meiltä puuttuu esteettisyys (sana tulee sanasta aisthesis, aistiminen). Meiltä puuttuu hetkeen keskittyminen (lykkäämme olemassaoloamme projektien kautta). Meiltä puuttuu hedelmällinen kääntyminen itsen puoleen. Kaikki nämä puutteet ovat meidän kyvyttömyyttämme spirituaalisuuteen.

Paradoksaalista saattaa olla se, että spirituaalisuutta vähentää lihan kieltäminen, maallisen kokeminen uhkaksi. Prinssin tie on toinen. Näin ainakin aavistan... Kysymys liittyy itsensä muuttamisen teemaan ja hellenistisen kauden ajattelijoiden ajatukseen kääntymisestä itsensä puoleen, kohti itseään (epistrophé eis heauton). Tämä liittyi kiinteästi itsestä huolehtimisen periaatteeseen: on kiinnitettävä huomio itseensä. Tämä ei merkinnyt silti ulkomaailman torjumista tai ”oman navan tuijottamista”; oma itse sijoitetaan maailmaan, maailman kokonaisuuteen, osaksi maailmaa. Tietenkin tähän liittyy kääntyminen pois, mutta pois sellaisesta, joka ”ei ole minua”.

Tahtoisin yrittää säilyttää tai uudelleenlöytää jotain tästä vanhasta ajatuksesta. Voisin sanoa ”filosofiaani” positionalismiksi. Minua kiinnostaa oman itseni positio (paikka, tilanne) maailmassa. Tavoitteena on sijoittaa itsensä maailmaan. Jos onnistun kuuntelemaan, aistimaan, keskittymään, voi olla, että onnistun tekemään jotain muutakin kuin tietämään asioita: luon kokemuksen. Jokin täyttää minut, jokin tulee mahdolliseksi täyteyden kokemuksen, täyttymyksen, kautta...

Näin palaan prinssin kysymykseen. Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Hiljaisuudessa, hiljaisuuden kautta, itseensä kääntyen ja hyväksyen oman yksinäisyytemme voimme kehittää itsessämme tietoisuutta ja herkkyyttä. Tila täytyy luoda hävittämällä kaikenlaista hälyä ja hävittämällä kulttuurimme kauhea painolasti: ruumiin halveksiminen.

Prinssille minuus on maallisia murheita, joista hetkeksi huuhtoutuu irti. Hän aistii lihan sisältä ja ehdottaa, että se mahdollistaa ehkä jopa ”yli-itsekkyyden”, itsekkyyden yli menemisen. Itse väittäisin, että ”itseen kääntyminen” ei ole minuuden vahvistamista, keskittymistä minuuteen. Ego ja oma itse ovat eri asioita. Prinssin harjoituksen sivuvaikutuksena ”minuuden tason” ongelmiinkiin saattaa tulla apua, mutta ”minuus” ymmärretään jonakin, joka alistetaan palvelemaan ruumiin toimintoja, joille annetaan uusi, korkeampi asema.

Tällainen harjoittelu ei luota vastauksiin: ei tunteiden (jotka ovat sosiaalisesti määräytyneitä, tavallaan ”hyväksyttyjä toimintamalleja”), ei myöskään ruumiillisten aistimusten. Kyse ei ole vastauksista, vaan kuuntelemisesta. Kuuntelemisen etu on siinä, että palautamme itsemme todellisuuteen, materiaaliseen ja fyysiseen todellisuuteen. Vuorovaikutus, kaikki henkinenkin, on materiaalista, aistimuksellista.

Olen itse kokenut, että meitä muuttavat kokemukset. Silloinkin kun nämä kokemukset ovat henkisiä, ne ovat myös fyysisiä. Olisi ehkä ryhdyttävä tekemään filosofiasta fysiologisempaa. Jotain sellaista teki jo Epikuros. Vaikka filosofinen puhe ja teoretisointi jatkuisikin abstraktina, teoreettisena, olisi hyvä keksiä keinoja tehdä niistä ruumiillisia kokemuksia.

Puhun tällaisista harjoituksista kiinnostuneena jonkin uuden ilmaantumisen mahdollisuudesta. Olen kiinnostuneita olemassaolon mahdollisuuksista, niiden luomisesta. Jos joku esimerkiksi harjoittaa tai chitä, hän toistaa jo laadittua koreografiaa. Hän ei luo liikesarjaa, mutta liikesarjan avulla, liikkeen kautta, hän voi luoda uudenlaisen suhteen kehoonsa, omaan itseensä. Tämän näennäisesti epäluovan työn kautta hän voi tehdä olemisestaan vähemmän ”fiksoitunutta” ja siten hän panee liikkeeseen kaiken mikä on yritetty pysyväksi, paikallaan olevaksi tehdä. Anatomia ei ole enää kohtalo, määritelmä, luokittelun väline, ja keho koetaan toisin, ei-anatomisesti - virtauksen kautta ja virtauksena.

P.S. Prinssi on todellinen henkilö. Prinssi on myös eräänlainen daimon, henki, joka seuraa tätä todellista henkilöä, pitää hänelle seuraa, panee hänet ajattelemaan ja kokemaan uusia asioita. Mutta nyt – sekä tämän todellisen henkilön että minun osallistumiseni kautta – Prinssi on myös käsitteeellinen henkilöhahmo. Deleuze ja Quattari puhuvat poikkeuksellisessa teoksessaan Mitä on filosofia käsitteellisistä henkilöhahmoista, jotka eivät ole (ainakaan pelkästään) filosofisissa teoksissa esiintyviä hahmoja (Sokrates, Zarathustra), vaan filosofissa asuvia henkiä, filosofin heteronyymejä, ja filosofi on näiden henkilöhahmojen pseudonyymi. Se on käsitteellinen henkilöhahmo filosofissa, joka sanoo ”minä”, ei filosofi itse, hänen ”persoonansa”. Esimerkkejä käsitteellisistä henkilöhahmoista ovat mm. Kierkegaardin Don Juan, Nicolaus Krebsin Idiootti, Blanchot´n Ystävä ja empiristien Tutkija.

P.S.S. Nicolas de Cusa/Cusan Nicolas/Nicolaus Krebs oli 1400-luvulla elänyt filosofi ja teologi. Häntä pidetään saksalaisen filosofian isänä.