(
Nicolaus Krebs)Ystäväni, filosofi ja prinssi, kysyy: Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Koska ystäväni on tietoinen kysymyksensä filosofisesta luonteesta, hän huomauttaa, että tämä liittyy klassiseen ruumiin ja hengen teemaan. Erikoista ja mielenkiintoista hänen omassa lähtökohdassaan on se, että hän pyrkii johonkin muuhun kuin sielun pelastukseen; hän tavoittelee pikemminkin kehon sisäerityksen aistimista. Tämän aistimuksen kautta ei pyritä tulkitsemaan mitään eikä pyritä ylipäätänsä mihinkään. Tavoitteena on hiljentyä aistimaan, ei etsiä vastauksia.
Tämä kysymys ja nämä huomiot saavat minut ajattelemaan elämäntapamme ja ajattelumme puutteita. Meiltä puuttuu esteettisyys (sana tulee sanasta
aisthesis, aistiminen). Meiltä puuttuu hetkeen keskittyminen (lykkäämme olemassaoloamme projektien kautta). Meiltä puuttuu hedelmällinen kääntyminen itsen puoleen. Kaikki nämä puutteet ovat meidän kyvyttömyyttämme spirituaalisuuteen.
Paradoksaalista saattaa olla se, että spirituaalisuutta vähentää lihan kieltäminen, maallisen kokeminen uhkaksi. Prinssin tie on toinen. Näin ainakin aavistan... Kysymys liittyy itsensä muuttamisen teemaan ja hellenistisen kauden ajattelijoiden ajatukseen kääntymisestä itsensä puoleen, kohti itseään (
epistrophé eis heauton). Tämä liittyi kiinteästi itsestä huolehtimisen periaatteeseen: on kiinnitettävä huomio itseensä. Tämä ei merkinnyt silti ulkomaailman torjumista tai ”oman navan tuijottamista”; oma itse sijoitetaan maailmaan, maailman kokonaisuuteen, osaksi maailmaa. Tietenkin tähän liittyy kääntyminen pois, mutta pois sellaisesta, joka ”ei ole minua”.
Tahtoisin yrittää säilyttää tai uudelleenlöytää jotain tästä vanhasta ajatuksesta. Voisin sanoa ”filosofiaani”
positionalismiksi. Minua kiinnostaa oman itseni positio (paikka, tilanne) maailmassa. Tavoitteena on sijoittaa itsensä maailmaan. Jos onnistun kuuntelemaan, aistimaan, keskittymään, voi olla, että onnistun tekemään jotain muutakin kuin tietämään asioita: luon kokemuksen. Jokin täyttää minut, jokin tulee mahdolliseksi täyteyden kokemuksen, täyttymyksen, kautta...
Näin palaan prinssin kysymykseen. Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Hiljaisuudessa, hiljaisuuden kautta, itseensä kääntyen ja hyväksyen oman yksinäisyytemme voimme kehittää itsessämme tietoisuutta ja herkkyyttä. Tila täytyy luoda hävittämällä kaikenlaista hälyä ja hävittämällä kulttuurimme kauhea painolasti: ruumiin halveksiminen.
Prinssille minuus on maallisia murheita, joista hetkeksi huuhtoutuu irti. Hän aistii lihan sisältä ja ehdottaa, että se mahdollistaa ehkä jopa ”yli-itsekkyyden”, itsekkyyden yli menemisen. Itse väittäisin, että ”itseen kääntyminen” ei ole minuuden vahvistamista, keskittymistä minuuteen. Ego ja oma itse ovat eri asioita. Prinssin harjoituksen sivuvaikutuksena ”minuuden tason” ongelmiinkiin saattaa tulla apua, mutta ”minuus” ymmärretään jonakin, joka alistetaan palvelemaan ruumiin toimintoja, joille annetaan uusi, korkeampi asema.
Tällainen harjoittelu ei luota vastauksiin: ei tunteiden (jotka ovat sosiaalisesti määräytyneitä, tavallaan ”hyväksyttyjä toimintamalleja”), ei myöskään ruumiillisten aistimusten. Kyse ei ole vastauksista, vaan kuuntelemisesta. Kuuntelemisen etu on siinä, että palautamme itsemme todellisuuteen, materiaaliseen ja fyysiseen todellisuuteen. Vuorovaikutus, kaikki henkinenkin, on materiaalista, aistimuksellista.
Olen itse kokenut, että meitä muuttavat kokemukset. Silloinkin kun nämä kokemukset ovat henkisiä, ne ovat myös fyysisiä. Olisi ehkä ryhdyttävä tekemään filosofiasta fysiologisempaa. Jotain sellaista teki jo Epikuros. Vaikka filosofinen puhe ja teoretisointi jatkuisikin abstraktina, teoreettisena, olisi hyvä keksiä keinoja tehdä niistä ruumiillisia kokemuksia.
Puhun tällaisista harjoituksista kiinnostuneena jonkin uuden ilmaantumisen mahdollisuudesta. Olen kiinnostuneita olemassaolon mahdollisuuksista, niiden luomisesta. Jos joku esimerkiksi harjoittaa tai chitä, hän toistaa jo laadittua koreografiaa. Hän ei luo liikesarjaa, mutta liikesarjan avulla, liikkeen kautta, hän voi luoda uudenlaisen suhteen kehoonsa, omaan itseensä. Tämän näennäisesti epäluovan työn kautta hän voi tehdä olemisestaan vähemmän ”fiksoitunutta” ja siten hän panee liikkeeseen kaiken mikä on yritetty pysyväksi, paikallaan olevaksi tehdä. Anatomia ei ole enää kohtalo, määritelmä, luokittelun väline, ja keho koetaan toisin, ei-anatomisesti - virtauksen kautta ja virtauksena.
P.S. Prinssi on todellinen henkilö. Prinssi on myös eräänlainen daimon, henki, joka seuraa tätä todellista henkilöä, pitää hänelle seuraa, panee hänet ajattelemaan ja kokemaan uusia asioita. Mutta nyt – sekä tämän todellisen henkilön että minun osallistumiseni kautta – Prinssi on myös käsitteeellinen henkilöhahmo. Deleuze ja Quattari puhuvat poikkeuksellisessa teoksessaan Mitä on filosofia käsitteellisistä henkilöhahmoista, jotka eivät ole (ainakaan pelkästään) filosofisissa teoksissa esiintyviä hahmoja (Sokrates, Zarathustra), vaan filosofissa asuvia henkiä, filosofin heteronyymejä, ja filosofi on näiden henkilöhahmojen pseudonyymi. Se on käsitteellinen henkilöhahmo filosofissa, joka sanoo ”minä”, ei filosofi itse, hänen ”persoonansa”. Esimerkkejä käsitteellisistä henkilöhahmoista ovat mm. Kierkegaardin Don Juan, Nicolaus Krebsin Idiootti, Blanchot´n Ystävä ja empiristien Tutkija.
P.S.S. Nicolas de Cusa/Cusan Nicolas/Nicolaus Krebs oli 1400-luvulla elänyt filosofi ja teologi. Häntä pidetään saksalaisen filosofian isänä.
