Kynódontas

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19. maaliskuuta:

Yorgos Lánthimosin (1973) elokuva Kynódontas (Kulmahammas, 2009) kertoo perheestä, joka asuu muurin ympäröimässä paikassa. Talo ja puutarha ovat isoja. Puutarhassa on uima-allas. Selvästi varakkaalla perheellä on kolme lasta, poika ja kaksi tytärtä, kaikki aikuisuuden kynnyksellä. Onnellinen, rikas ja etuoikeutettu perhe. Elokuvan katsoja hämmentyy, koska kaiken järjestyksen sisällä on jotain erilaista, jotain vinoa. Selvästi hyvin infantiiliset lapset käyttävät arkisista esineistä tai asioista vääriä sanoja. Esimerkiksi suola on puhelin. Zombien he uskovat olevan pieni keltainen kukka. Pillu on tietynlainen kattolamppu.

Vähitellen katsoja tajuaa, että lapset elävät vanhempien eristämässä maailmassa. He uskovat, että he kuolisivat, jos poistuisivat ulkomaailmaan. Jotta voisi mennä vaaratta ulkomaailmaan, täytyy heidän käsityksensä mukaan olla aikuinen. Aikuinen on sitten, kun lapsen kulmahammas irtoaa ja kun sen tilalle kasvaa uusi. Lasten kuva maailmasta on vanhempien luomus. He uskovat lentokoneiden olevan leluja. Joskus sellainen putoaa puutarhaan, ja löytäjä saa pitää.

Ainoa ulkopuolinen ihminen, joka säännöllisesti vierailee talossa, on isän työpaikalla työskentelevä Christina, jonka hän on palkannut antamaan seksuaalisia palveluita pojalleen. Nainen keksii pyytää palveluita myös itselleen vanhemmalta tyttäreltä. Tyttö ei suostu hiusgeelipalkkioon, mutta tyytyy kahteen elokuvaan (Rocky IV ja Tappajahai). Hän katsoo elokuvat salaa yöllä. Tämä on käännekohta, joka johtaa dramaattisiin ja väkivaltaisiin käänteisiin.

Elokuva tuntuu surrealistiselta, ajoittain tulee mieleen Luis Buñuelin teokset. Häiritsevää on silti jokin muukin kuin tapahtumat (kissan tappaminen puutarhasaksilla, insesti etc.). Paljon inhottavampaa ja hauskempaa on tuttuus. Lánthimosin kuvaama perhe on totta. Näin lapsia kasvatetaan. Näin maailma piirretään kansalaisen eteen.

1.Jokainen vanhempi haluaa suojella lastaan ”huonoilta vaikutuksilta”. 2.Lapset oppivat sanojen merkitykset vanhempien selityksistä. 3.Lapset oppivat, että maailma on täynnä kauhistuttavia uhkia (esim. kissat). 4.Lapset oppivat ehdottomia dikotomioita (kissat ovat pahoja, koirat hyviä). 5.Vanhemmat suunnittelevat lasten elämän.

Kun huomaa, että elokuvassa on paljon tuttua ja yleistä, ei ylläty alkuidean lähteestä. Lánthimos sai idean keskustellessaan ikäistensä ystävien kanssa heidän perustaessaan perheitä. Jos ja kun Lánthimos kysyi, haluavatko he todella lapsia, ystävät kokivat kysymyksen uhkaksi ja hyökkäykseksi heidän perhettään ja suunnitelmiaan vastaan. Ohjaaja kysyi, millainen voisi olla yhteiskunta ilman sen selkärankaa, perhettä. Hän kysyi myös, mihin äärimmäisyyksiin ihmiset voisivat mennä puolustaakseen tätä instituutiota.

Elokuvan lähtökohta ei ole tehdä satiiria, mutta se on suora hyökkäys perhettä vastaan. Se on tarina perheestä, mutta perheeseen luodut käytännöt ja siihen luotu järjestys muistuttaa myös muualla maailmassa tehdyistä asioista (propaganda tuntemattoman uhkaavuudesta, ryhmän harjoittama dominointi jne.). Mieleen nousee kielifilosofisia kysymyksiä (esim. Wittgenstein pohdinnat yksityisen kielen mahdollisuudesta), mutta myös tapa, jolla auktoriteetit manipuloivat ja perversoivat kielenkäytön ja sanojen semantiikan.    

Kun katson Lánthimosin elokuvaa ja käännän katseeni maailmaan, katson toisin silmin, olen levottomampi ja näen paljon mustaa komediaa. Katse kääntyy myös itseen ja välittömään ympäristöön. Emmekö elä laatikossa? Emmekö vahingoita itseämme niin kuin häkkiin pistetyt eläimet? Emmekö halua kapinaa ja emmekö halua ulos, vaikka meille sanotaan, että siellä kissat raatelevat meidät?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kukkulan takana voi olla mitä vaan

Aiheena filosofiakahvilassa Fuengirolassa tiistaina 11.12. (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina 14.12. (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona 20.12 (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Viikolla 50 Torre del Marin aihe edellinen eli Hyvä poliitikko: Perikles 

Ryhmä ihmisiä autiomaassa. Opas kävelee eteenpäin. Ihmiset eivät tiedä, uskaltaako häntä seurata. Heitä johdatetaan kukkulan taakse. Joku sanoo: ”Kukkulan takana voi olla mitä vaan.” Tämä on kohtaus Kelly Reichardtin ohjaamasta, Jonathan Raymondin käsikirjoittamasta elokuvasta Meek's Cutoff (2010) - kohtaus melkein lopusta. Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin.

Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Tämän kysymyksen kautta elokuva nostaa esiin kysymyksiä johtamisesta, päätöksenteosta, luottamuksesta. Ketä pitäisi seurata? Mihin saakka? Mitä ja miten pitäisi päättää? Kenen sanaan voi luottaa?

Koko elokuvan ajan kuulemme tarinoita, puheita, huhuja. Meek, opas, tekee itsestään legendaa, yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Naiset ovat mykkiä pitkän aikaa. Heidän kasvonsakin ovat lähes mykät, kun he seuraavat miesten kokouksia, yrityksiä tehdä päätös. Naiset tuntuvat taistelevan vain keskenään. Yksi heistä, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

Kun pääsemme tarinan päätökseen, on olemassa tunne, että läheisen kukkulan takana on pelastus tai sitten siellä ei ole mitään tai siellä on ansa, varma ja julma kuolema. Tämä johtaa konfliktiin tai sen räjähtämiseen. Intiaani jatkaa matkaansa. Emme tiedä, seuraako häntä joku vai ei. Shakkilaudalla on ikävä asetelma. Jos jäät, häviät. Jos jatkat, saatat pelastua tai tuhoutua. ”Kukkulan takansa voi olla mitä vaan”, joku sanoo.

Elokuvaa ei voi kertoa; se on runo joka on nähtävä. Silti jopa näin raportoituna se voi antaa materiaalia tai ponnahduslaudan ajattelulle, kysymyksille. Kuka johtaa ja mihin pelastukseen? Keneen voimme luottaa? Mikä on sanojen voima? Lupauksen kääntöpuoli on herännyt pelko. Kun näissä olosuhteissa sanoo, että kukkulan takana voi olla mitä tahansa, se on tarkasti ottaen totta. Se ei silti ole mikä tahansa neutraali lausahdus. Mahdollisuudet herättävät pelon. Kun se herää, sitä ei voi ravistella pois.

Mieleen tulee René Charin runo Les inventeurs, jonka alussa vuoren toiselta rinteeltä on saapunut pitkään kulkeneita metsänvartijoita. He tuovat viestin, kaunopuheisen varoituksen: kohta saapuu myrsky. Ei ole aivan varmaa mitä myrsky on, milloin se saapuu. Tulee esiin, etteivät metsänvartijat ole sitä omin silmin nähneet; viesti on heidän esi-isiensä heille suomaa tietoa. Mutta se on sanottu, viesti tuotu, pelko herätetty, ihmiset viritetty odotukseen, uskoon jostakin pahasta ja tuhoisasta. Se mitä tässä tapahtuu on se mitä Heidegger kuvaa puhuessaan juttelusta, lörpöttelystä, huhusta: ne vaikuttavat virittyneisyyteen (tässä tapauksessa sen modus on pelko).

Meillä on arvo: vesi. Se on pelastus. Ketä seuraamme sen äärelle? Mihin tarinaan perustuu luottamuksemme? Mitä olemme valmiita maksamaan pelastuksestamme?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa. Elämä: Mitä se on ja miten se alkoi. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 9.12 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

My Own Private Idaho - Isien haudat

(River Phoenix elokuvassa My own private Idaho)

Gus Van Santin My own private Idaho (1991) on yhä erikoinen elokuva. Se ei etene lineaarisesti, kerro yhtä yhtenäistä tarinaa, vaikka sellainen kulkeekin kaiken alla: joku etsii kotia, perhettään. Elokuva on halkeileva, moniosainen runo. Se on polveileva ja harhaileva, silti tiivis ja hiottu. Saman, yhteen maailmaan sijoittuvan osion sisälläkin se repeilee, hajottaa lajin lakeja. Samaan hengenvetoon sisällytetään dokumentaarista aineistoa ja shakespearelaista draamaa.

Mike Waters (River Phoenix), narkolepsiasta kärsivä prostituoitu etsii äitiään. Scott Favor (Keanu Reeves), hänen ystävänsä, on hylännyt rikkaan isänsä, lyöttäytynyt laitapuolen kulkijoihin, varkaisiin ja huoriin. Alamaailman kuningas, väärä kuningas eli narri, Bob Pigeon (William Richert), on Scottin sanojensa mukaan hänen oikea isänsä. Gus Van Sant yhdistää nämä tarinat inspiraation lähteinään William S. Burroughsin cut up –tekniikka ja Orson Wellesin Chimes at Midnight.

Tietenkään Mike ei löydä äitiään, tietenkin Scottin isä kuolee, ja Scott muuttaa tapansa, palaa perheensä piiriin isänsä paikalle ja kääntää selkänsä Bobille, alamaailman kuninkaalle niin kuin kuningas Henry IV käänsi selkänsä Falstaffille. Scottin sanat ovat suoraan Shakespearelta: ”Minä en tunne sinua, vanha mies.”

My own private Idaho panee minut kysymään, pitäisikö filosofian ja elokuvan välisen suhteen muuttua. Filosofia, ajattelu, lähestyy elokuvia niin kuin runojakin tulkitakseen niitä ja vetääkseen niistä esiin ideoita tehden näistä ideoista filosofisia. Haluaisin osata suhtautua Gus Van Santin elokuvaan toisin, osata ottaa sen elokuvana ja tehdä ajattelusta elokuvallisempaa.

Tässä niin kuin monissa muissakin Gus Van Santin elokuvissa henkilöiden maailman keskipisteessä on perhe – oikea perhe, tehty perhe, kuvitteellinen ja todellinen perhe. Perheen ideaa ei voi käsitteellistää, muotoilla filosofiseksi ajatukseksi; se on puhtaan kuvallinen, elokuvallinen, konkreettinen – se on jotain henkilöiden aistimuksissa, heidän tavassaan olla, vaeltaa ja eksyä. Perhe ei ole hyvä eikä paha; se on luonnollisia verisiteitä ja samalla se on jotain kuviteltua ja kaivattua. Voit palata kotiisi, mutta vain pettäen ”todellisen” perheesi.

Entä jos filosofia oppisi luomaan käsitteitä, jotka olisivat niin kuin Gus Van Santin ”perhe”? Silloin käsite ei sanoisi mikä on hyvää ja mikä pahaa, se ei sanoisi mitä on, vaan viiltelisi kanvaasia ja sitä kautta meitä ja maailmaa, panisi kokemaan toisin keston, hetken, pilvien liikkeen.  

Kun Scott on hautaamassa isäänsä, hänen hylkäämänsä alamaailma vietää rinnalla toisia, karnevalistisia hautajaisia, joissa haudataan hänen toista isäänsä, Bobia, mutta symbolisessa mielessä myös entistä Scottia, joka kulki heidän rinnallaan. Mike ei löydä äitiään, menettää Scottin.

Lopussa Mike seisoo taas samalla tiellä, jolla on hän on ollut ennenkin. Hän on samassa labyrintissä, samassa välitilassa. Mike on kodittomana autiomaassa, jonka yllä pilvet liikkuvat niin kuin unessa, johon hän taas vajoaa niin kuin repeämään hänen olemassaolonsa sydämessä. Jokin minussa palaa tuhkaksi näiden kuvien kautta. Pakko keksiä, miten tehdä itsestään feenikslintu.