My Own Private Idaho - Isien haudat

(River Phoenix elokuvassa My own private Idaho)

Gus Van Santin My own private Idaho (1991) on yhä erikoinen elokuva. Se ei etene lineaarisesti, kerro yhtä yhtenäistä tarinaa, vaikka sellainen kulkeekin kaiken alla: joku etsii kotia, perhettään. Elokuva on halkeileva, moniosainen runo. Se on polveileva ja harhaileva, silti tiivis ja hiottu. Saman, yhteen maailmaan sijoittuvan osion sisälläkin se repeilee, hajottaa lajin lakeja. Samaan hengenvetoon sisällytetään dokumentaarista aineistoa ja shakespearelaista draamaa.

Mike Waters (River Phoenix), narkolepsiasta kärsivä prostituoitu etsii äitiään. Scott Favor (Keanu Reeves), hänen ystävänsä, on hylännyt rikkaan isänsä, lyöttäytynyt laitapuolen kulkijoihin, varkaisiin ja huoriin. Alamaailman kuningas, väärä kuningas eli narri, Bob Pigeon (William Richert), on Scottin sanojensa mukaan hänen oikea isänsä. Gus Van Sant yhdistää nämä tarinat inspiraation lähteinään William S. Burroughsin cut up –tekniikka ja Orson Wellesin Chimes at Midnight.

Tietenkään Mike ei löydä äitiään, tietenkin Scottin isä kuolee, ja Scott muuttaa tapansa, palaa perheensä piiriin isänsä paikalle ja kääntää selkänsä Bobille, alamaailman kuninkaalle niin kuin kuningas Henry IV käänsi selkänsä Falstaffille. Scottin sanat ovat suoraan Shakespearelta: ”Minä en tunne sinua, vanha mies.”

My own private Idaho panee minut kysymään, pitäisikö filosofian ja elokuvan välisen suhteen muuttua. Filosofia, ajattelu, lähestyy elokuvia niin kuin runojakin tulkitakseen niitä ja vetääkseen niistä esiin ideoita tehden näistä ideoista filosofisia. Haluaisin osata suhtautua Gus Van Santin elokuvaan toisin, osata ottaa sen elokuvana ja tehdä ajattelusta elokuvallisempaa.

Tässä niin kuin monissa muissakin Gus Van Santin elokuvissa henkilöiden maailman keskipisteessä on perhe – oikea perhe, tehty perhe, kuvitteellinen ja todellinen perhe. Perheen ideaa ei voi käsitteellistää, muotoilla filosofiseksi ajatukseksi; se on puhtaan kuvallinen, elokuvallinen, konkreettinen – se on jotain henkilöiden aistimuksissa, heidän tavassaan olla, vaeltaa ja eksyä. Perhe ei ole hyvä eikä paha; se on luonnollisia verisiteitä ja samalla se on jotain kuviteltua ja kaivattua. Voit palata kotiisi, mutta vain pettäen ”todellisen” perheesi.

Entä jos filosofia oppisi luomaan käsitteitä, jotka olisivat niin kuin Gus Van Santin ”perhe”? Silloin käsite ei sanoisi mikä on hyvää ja mikä pahaa, se ei sanoisi mitä on, vaan viiltelisi kanvaasia ja sitä kautta meitä ja maailmaa, panisi kokemaan toisin keston, hetken, pilvien liikkeen.  

Kun Scott on hautaamassa isäänsä, hänen hylkäämänsä alamaailma vietää rinnalla toisia, karnevalistisia hautajaisia, joissa haudataan hänen toista isäänsä, Bobia, mutta symbolisessa mielessä myös entistä Scottia, joka kulki heidän rinnallaan. Mike ei löydä äitiään, menettää Scottin.

Lopussa Mike seisoo taas samalla tiellä, jolla on hän on ollut ennenkin. Hän on samassa labyrintissä, samassa välitilassa. Mike on kodittomana autiomaassa, jonka yllä pilvet liikkuvat niin kuin unessa, johon hän taas vajoaa niin kuin repeämään hänen olemassaolonsa sydämessä. Jokin minussa palaa tuhkaksi näiden kuvien kautta. Pakko keksiä, miten tehdä itsestään feenikslintu.

Älkää karkottako Falstaffia

(Orson Welles: Chimes at Midnight 1965)

Harold Bloom sanoo, että Shakespearen näytelmät lukevat meitä paremmin kuin me niitä. Se mitä osaamme sanoa Hamletista tai Falstaffista kertoo meistä ja arvoistamme enemmän kuin Shakespearen hahmoista.

Itseäni on huvittanut aina miten paljon on jaksettu ihmetellä, miksi tunnemme sympatiaa Falstaffia kohtaan, vaikka meidän pitäisi inhota häntä, varasta, huijaria, juopppoa. Ihmettely paljastaa, ettemme enää tietoisella tasolla osaa rakastaa elämää emmekä iloa. Superego on vallannut mielemme.

Falstaff (hahmo, joka esillä näytelmissä Richard II, Henry IV ja Henry V) on kuninkaallisten hyveiden vastakohta. Mutta hän on ystävä, päinvastoin kuin Henry V, joka kääntää selkänsä Falstaffille tultuaan johtajaksi. Henry ei käännä selkäänsä vain juopolle ja huijarille, vaan ystävyydelle (hän ei kysy neuvoa, ei kuuntele, ei jaa).

Sana ”elämä” toistuu usein Falstaffin puheissa. ”Olla todellinen ja täydellinen elämän kuva” – tämä on hänen tavoite. Hyveellisyyden, velvollisuuden, johtajan yksinäisyyden ja huumorittomuuden sijalle, eteen, asettuu ilo, elämä: Falstaff. Ja ilo, elämä, karkotetaan. ”En tunne sinua, vanha mies”, Henry sanoo. Hän ei tunne iloa eikä ystävyyttä. Falstaff tietää, että kun karkotetaan Falstaff, karkotetaan elämä.

Yksi taitelija, joka on ollut riittävän jalo näkemään Falstaffin kauneuden, oli Orson Welles. Hän näki Falstaffin keskeiseksi piirteeksi anteliaisuuden. Hänen elokuvansa Chimes at Midnight (1965) on ylistys Falstaffille.

Miten paljon me karkotammekaan maailmastamme asioita – hulluutta, naurua, kaaosta. Samalla karkotamme elämän. Halu karkottaa, sulkea pois ja työntää syrjään epäilyttäviä aineksia näkyy kaikessa, kaikkialla. Myös filosofia haluaa karkottaa, varsinkin kaikki falstaffit, jotta filosofia oli vakava, juhlallinen ja nauramaton. Näin filosofia on vaarassa tehdä itsensä tyhjäksi. Ajattelun (myös filosofisen ajattelun) olisi kieltäydyttävä karkotustyöstä ja päinvastoin kutsuttava luokseen. Sen olisi asetuttava elämän keskelle, alttiiksi tartunneille ja likaantumiselle.

Halu karkottaa, puhdistaa ja siistiä on fasismia. Kun tämä halu lisääntyy, lisääntyy fasismin vaara. Mutta vielä enemmän olemme vaarassa menettää jotain elämään kuuluvaa: elämän elävyyden.

Mitä kaikkea karkoitamme? Miten voisimme elävöittää elämän?