Toivon periaate

 

Erns Bloch

Filosofiakahvila jatkaa 5.helmikuuta. Jos pitäjän ääni kestää.

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. helmikuuta:

Ernst Bloch (1885-1977) kirjoitti laajan, moniosaisen teoksen Toivon periaate (Das Prinzip Hoffnung, 1954, 1955, 1959). Hän ei puolusta toiveajattelua, päinvastoin. Maailma näyttäytyi hänen silmiinsä muuttuvana, muutettavana ja muovautuvana. Maailmaan on ilmaantunut vallankumouksen mahdollisuus. Bloch ei puolusta toiveajattelua, mutta hän puolustaa utopiaa, ainakin tietynlaista utopiaa, jota hän nimittää konkreettiseksi.

Blochin kuvaamassa positiivisessa utopistisessa ajattelussa todellisuus ei ole ennalta  määrittynyt; siinä on mukana toteutumattomia mahdollisuuksia, siemeniä, uusia muutoksen tiloja. Tällaisen ajattelun hahmottama todellisuus on prosessi, ei kivettynyt asioiden tila.  Utopiaa ei voi kumota tai osoittaa tyhjäksi pelkästään faktisen todellisuuden näkökulmasta. Ajatukset ovat vakavia ja huomionarvoisia, vaikka kääntäisimmekin taas katseemme arkeen, poliittiseen peliin, joka näyttää olevan kaukana kaikista unelmista ja toiveista. Ajatus on vakava – joillekin varmasti huolestuttava. Se nostaa esiin kysymyksen, voisiko politiikka kaikesta huolimatta olla muutakin kuin reaalipolitiikkaa. 

Utooppisuus ilmaantuu Blochin tulkinnan mukaan länsimaiseen ajatteluun keskiajalla. Ajatus siitä, että maailma ei ole pysyvä ja voimme päästä parempaan maailmaan, on vaikuttanut syvästi. Bloch oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että jo ennen 1500-lukua, 1100- ja 1200-luvuilla oli kansannousuja, kollektiivisia kapinoita, joissa ajatus oli läsnä. Blochille nämä epäortodoksiset ajatukset vallankumouksellisuuden ja utopisuuden synnystä kristillisessä ajattelussa, eskatologiassa, aiheuttivat pulmia.

Tiedämme, että utopiat voivat olla vaarallisia. Toivon periaate on silti tosiasia. Monet ovat eläneet sen mukaan ja organisoineet sekä onnistuneita että epäonnistuneita käytäntöjä periaatetta seuraten. Potentiaalisesti positiivinen utopistisuus on totta myös mikrotasolla. Bloch kirjoitti: ”Aina pyydetään jotain, huudetaan. Ihmisellä ei ole sitä mitä hän haluaa...” Toivossa on jotain sammumatonta. Ihminen on Blochille unelmoiva olento, joka vaalii unelmiaan ja pyrkii toteuttamaan niitä, tekemään elämästä mahdollisimman paljon elämisen arvoista riippumatta olosuhteista.

En ole antamassa kenellekään toivoa tai sitä ottamassa pois. Muistutan vain tästä tosiasiasta. Ihmisen ajattelu, kysymykset ja toivo voivat murentaa kivettyneen todellisuuden, tehdä siitä prosessin. Se mikä tapahtuu, saattaa tehdä tyhjäksi toiveen, mutta todellisuus voi myös ruokkia toivoa. Toivon periaate – pyrkimys uuteen ja parempaan maailmaan – selviää hengissä kaikesta huolimatta, ennusteista huolimatta.

Muistutan siis tosiasiasta, että vuosisatojen ajan toivo on elänyt, ollut mukana länsimaisessa ajattelussa, synnyttänyt tahdon tehdä vallankumouksia. Vaikka emme pitäisi vallankumousta haluttavana, se tahto on olemassa. Mitä meidän pitäisi tehdä tällaisen vaarallisen ja tärkeän periaatteen ja voiman edessä? Pitäisikö se hävittää? Pitäisikö oppia elämään sen kanssa?

Ainakin meidän on oltava valppaina. Me emme ole lopullisessa muodossa. Jotain voi tapahtua. Maailma voi muuttua. Siksi on vielä niitä, jotka haluavat muokata meitä, ohjata meitä. Me voimme ottaa myös omat kätemme käyttöön.

Meidän on oltava valppaita vaaran edessä. Oltava myös valmiita oppimaan. Bloch muistuttaa myös, että toivo pitää oppia. Ehkä toivon periaate voi saada vääristyneen muodon, ehkä toivo voi muuttua dominoinnin muodoksi. Yksi tapa välttää tämä on, että se olisi samalla moraali tai moraalinen ideaali, joka on kiinnittynyt olosuhteisiin, käsillä oleviin taisteluihin. Ehkä toivo on silloin hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta, onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivosta

Ehkä toivo tulee olemaan hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta, onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

My Own Private Idaho - Isien haudat

(River Phoenix elokuvassa My own private Idaho)

Gus Van Santin My own private Idaho (1991) on yhä erikoinen elokuva. Se ei etene lineaarisesti, kerro yhtä yhtenäistä tarinaa, vaikka sellainen kulkeekin kaiken alla: joku etsii kotia, perhettään. Elokuva on halkeileva, moniosainen runo. Se on polveileva ja harhaileva, silti tiivis ja hiottu. Saman, yhteen maailmaan sijoittuvan osion sisälläkin se repeilee, hajottaa lajin lakeja. Samaan hengenvetoon sisällytetään dokumentaarista aineistoa ja shakespearelaista draamaa.

Mike Waters (River Phoenix), narkolepsiasta kärsivä prostituoitu etsii äitiään. Scott Favor (Keanu Reeves), hänen ystävänsä, on hylännyt rikkaan isänsä, lyöttäytynyt laitapuolen kulkijoihin, varkaisiin ja huoriin. Alamaailman kuningas, väärä kuningas eli narri, Bob Pigeon (William Richert), on Scottin sanojensa mukaan hänen oikea isänsä. Gus Van Sant yhdistää nämä tarinat inspiraation lähteinään William S. Burroughsin cut up –tekniikka ja Orson Wellesin Chimes at Midnight.

Tietenkään Mike ei löydä äitiään, tietenkin Scottin isä kuolee, ja Scott muuttaa tapansa, palaa perheensä piiriin isänsä paikalle ja kääntää selkänsä Bobille, alamaailman kuninkaalle niin kuin kuningas Henry IV käänsi selkänsä Falstaffille. Scottin sanat ovat suoraan Shakespearelta: ”Minä en tunne sinua, vanha mies.”

My own private Idaho panee minut kysymään, pitäisikö filosofian ja elokuvan välisen suhteen muuttua. Filosofia, ajattelu, lähestyy elokuvia niin kuin runojakin tulkitakseen niitä ja vetääkseen niistä esiin ideoita tehden näistä ideoista filosofisia. Haluaisin osata suhtautua Gus Van Santin elokuvaan toisin, osata ottaa sen elokuvana ja tehdä ajattelusta elokuvallisempaa.

Tässä niin kuin monissa muissakin Gus Van Santin elokuvissa henkilöiden maailman keskipisteessä on perhe – oikea perhe, tehty perhe, kuvitteellinen ja todellinen perhe. Perheen ideaa ei voi käsitteellistää, muotoilla filosofiseksi ajatukseksi; se on puhtaan kuvallinen, elokuvallinen, konkreettinen – se on jotain henkilöiden aistimuksissa, heidän tavassaan olla, vaeltaa ja eksyä. Perhe ei ole hyvä eikä paha; se on luonnollisia verisiteitä ja samalla se on jotain kuviteltua ja kaivattua. Voit palata kotiisi, mutta vain pettäen ”todellisen” perheesi.

Entä jos filosofia oppisi luomaan käsitteitä, jotka olisivat niin kuin Gus Van Santin ”perhe”? Silloin käsite ei sanoisi mikä on hyvää ja mikä pahaa, se ei sanoisi mitä on, vaan viiltelisi kanvaasia ja sitä kautta meitä ja maailmaa, panisi kokemaan toisin keston, hetken, pilvien liikkeen.  

Kun Scott on hautaamassa isäänsä, hänen hylkäämänsä alamaailma vietää rinnalla toisia, karnevalistisia hautajaisia, joissa haudataan hänen toista isäänsä, Bobia, mutta symbolisessa mielessä myös entistä Scottia, joka kulki heidän rinnallaan. Mike ei löydä äitiään, menettää Scottin.

Lopussa Mike seisoo taas samalla tiellä, jolla on hän on ollut ennenkin. Hän on samassa labyrintissä, samassa välitilassa. Mike on kodittomana autiomaassa, jonka yllä pilvet liikkuvat niin kuin unessa, johon hän taas vajoaa niin kuin repeämään hänen olemassaolonsa sydämessä. Jokin minussa palaa tuhkaksi näiden kuvien kautta. Pakko keksiä, miten tehdä itsestään feenikslintu.