Velka

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 2. huhtikuuta:

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen on kirjoitettu paljon velasta. Ironia on siinä, että velka on vanha aihe ja se oli jo vuosia ollut yksi maailmanjärjestyksen pilareista. Yhdysvalloissa ja Euroopassa ei vain ajateltu asiaa, koska se oli meidän haluama järjestys. Toinen ironisuus uudessa ajattelun aallossa oli se, että maailmanjärjestys muokkaantui uudestaan tai velan merkitys intensifioitui; velan merkitys vallankäytön taktiikkana ja globaalin järjestyksen elementtiä uusiutui. Näiden lähellä olevien tapahtumien tulisi opettaa vähintään se, että velka täytyy nähdä ja analysoida historiallisesti.

Ilmestyneistä kirjoista varmaan huomiotaherättävin on ollut amerikkalaisen antropologin David Graeberin The Dept: The First 5000 Years (2011).  Mielenkiintoinen on myös italialaisen filosofin Elettra Stimillin teos Il debito del vivente: Ascesi e capitalismo (2011). Stimilli tarttuu jo ennen finansskriisiä  uudestaan esiin nousseisiin kysymyksiin kapitalismin ja uskonnon sekä politiikan ja uskonnon välisistä suhteista. Myös toinen italialainen filosofia Maurizio Lazzarato on kiinnittänyt huomiota siihen, miten sekä julkisesta että yksityisestä velasta on tullut poliittisten ja taloudellisten johtajien huolenaihe. Hän käyttää myös vanhaa kunnon marxilaista terminologiaa ja puhuu luokkataistelun intensifioitumisesta velkakysymyksen ympärillä.

Kysymys velan ja uskonnon suhteesta sekä ajatus velan moraalisista juurista saattaa olla yllättää. Monet kirjoittajat muistuttavat, että saksan sanaa Schuld käytetään sekä velasta että syyllisyydestä. Uskonnon ja talouden suhteista on kirjoitettu jo kauan. Max Weber on klassikko. Eikä velan luonteesta ja vaikutuksista ole kirjoittanut vain pahapäiset filosofit ja aktivistiantropologit, vaan esimerkiksi amerikkalainen lakimies Thomas Geoghegan. Hän on käyttänyt termiä infinite debt, joka on tai voisi olla tärkeä instrumentti nykytilanteen analysoinnissa.

Mistä tahansa poimimme ymmärryksen ja analyysin työkaluja, on otettava huomioon, että velka on muuttunut. Ennen velan moraalinen ydin oli: ”Velka pitää maksaa.” Nyt lainaaja ei ole siitä niin huolissaan; hän on liian kiinnostunut koroista. Vaikka kyse on isosta ja monimutkaisesta asiasta, uskontoon ja moraalin kytkeytyvästä käytännöstä, on huomioitava myös jokapäiväisyys, velan vaikuttavuus sekä yksilön oman velallisuuden että maailmanjärjestyksen etävaikutusten kautta. Unohtakaamme hetkeksi teologia ja ekonomia, länsimaisen ajattelun pilarit. Ottakaamme mikroskooppi käteen. Linssit lainaa taide, tässä tapauksessa elokuva.

Olen puhunut teoksesta aikaisemminkin. Elokuva on Kelly Reichardtin ohjaama, Jonathan Raymondin käsikirjoittama Meek's Cutoff (2010). Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin. Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Opas Meek yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Yksi naisista, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

 

Velka on vallankäyttöä. Se on sotasuunnitelma ja ihmisten välinen suhde. Tärkeä osa sotasuunnitelmaa on pyrkimys luoda suhde, jossa toisen, velallisen, odotetaan toimimaan tietyllä tavalla. Tässä primitiivisessä velkasuhteen luomisessa ei ole kyse sopimuksesta. Osapuolten välillä ei ole edes yhteistä kieltä. Toisesta voi ainakin yrittää tehdä velallisen lupaa kysymättä. Velallinen on vanki jo ennen velkaa. Tämä todellisuudessa tekee velkasuhteessa erityisen huonon. Vanki ei välttämättä edes tiedä, mitä häneltä odotetaan. Suhteen alullepanija ei luota velalliseen. Kaikki perustuu toiveajatteluun. Hyvä vanginvartija tekee itsestään riippuvaista vangista. Velka rakentaa ja järjestää maailman. Meillä ei ole tulevaisuutta ilman velkaa.

Loppukevään ohjelma:

11.Mitä hyväksymme? 9.huhtikuuta

12.Kuka puhuu? 16.huhtikuuta

13.Muisti ja valta 23.huhtikuuta

14.Nuoriso ilman tulevaisuutta 30.huhtikuuta

15.Toinen maailma 7.toukokuuta

16.Älä mene filosofin luokse 14.huhtikuuta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kukkulan takana voi olla mitä vaan

Aiheena filosofiakahvilassa Fuengirolassa tiistaina 11.12. (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina 14.12. (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona 20.12 (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Viikolla 50 Torre del Marin aihe edellinen eli Hyvä poliitikko: Perikles 

Ryhmä ihmisiä autiomaassa. Opas kävelee eteenpäin. Ihmiset eivät tiedä, uskaltaako häntä seurata. Heitä johdatetaan kukkulan taakse. Joku sanoo: ”Kukkulan takana voi olla mitä vaan.” Tämä on kohtaus Kelly Reichardtin ohjaamasta, Jonathan Raymondin käsikirjoittamasta elokuvasta Meek's Cutoff (2010) - kohtaus melkein lopusta. Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin.

Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Tämän kysymyksen kautta elokuva nostaa esiin kysymyksiä johtamisesta, päätöksenteosta, luottamuksesta. Ketä pitäisi seurata? Mihin saakka? Mitä ja miten pitäisi päättää? Kenen sanaan voi luottaa?

Koko elokuvan ajan kuulemme tarinoita, puheita, huhuja. Meek, opas, tekee itsestään legendaa, yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Naiset ovat mykkiä pitkän aikaa. Heidän kasvonsakin ovat lähes mykät, kun he seuraavat miesten kokouksia, yrityksiä tehdä päätös. Naiset tuntuvat taistelevan vain keskenään. Yksi heistä, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

Kun pääsemme tarinan päätökseen, on olemassa tunne, että läheisen kukkulan takana on pelastus tai sitten siellä ei ole mitään tai siellä on ansa, varma ja julma kuolema. Tämä johtaa konfliktiin tai sen räjähtämiseen. Intiaani jatkaa matkaansa. Emme tiedä, seuraako häntä joku vai ei. Shakkilaudalla on ikävä asetelma. Jos jäät, häviät. Jos jatkat, saatat pelastua tai tuhoutua. ”Kukkulan takansa voi olla mitä vaan”, joku sanoo.

Elokuvaa ei voi kertoa; se on runo joka on nähtävä. Silti jopa näin raportoituna se voi antaa materiaalia tai ponnahduslaudan ajattelulle, kysymyksille. Kuka johtaa ja mihin pelastukseen? Keneen voimme luottaa? Mikä on sanojen voima? Lupauksen kääntöpuoli on herännyt pelko. Kun näissä olosuhteissa sanoo, että kukkulan takana voi olla mitä tahansa, se on tarkasti ottaen totta. Se ei silti ole mikä tahansa neutraali lausahdus. Mahdollisuudet herättävät pelon. Kun se herää, sitä ei voi ravistella pois.

Mieleen tulee René Charin runo Les inventeurs, jonka alussa vuoren toiselta rinteeltä on saapunut pitkään kulkeneita metsänvartijoita. He tuovat viestin, kaunopuheisen varoituksen: kohta saapuu myrsky. Ei ole aivan varmaa mitä myrsky on, milloin se saapuu. Tulee esiin, etteivät metsänvartijat ole sitä omin silmin nähneet; viesti on heidän esi-isiensä heille suomaa tietoa. Mutta se on sanottu, viesti tuotu, pelko herätetty, ihmiset viritetty odotukseen, uskoon jostakin pahasta ja tuhoisasta. Se mitä tässä tapahtuu on se mitä Heidegger kuvaa puhuessaan juttelusta, lörpöttelystä, huhusta: ne vaikuttavat virittyneisyyteen (tässä tapauksessa sen modus on pelko).

Meillä on arvo: vesi. Se on pelastus. Ketä seuraamme sen äärelle? Mihin tarinaan perustuu luottamuksemme? Mitä olemme valmiita maksamaan pelastuksestamme?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa. Elämä: Mitä se on ja miten se alkoi. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 9.12 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila