Kuolemattomuus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 10.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Pelkkää synkkyyttä (Syyria, Unkari, Meksiko...)

Sisältää juonipaljastuksia Stephen Kingin kirjasta Uinu, uinu lemmikkini.

Ihminen on kauan halunnut olla kuolematon. Haave ei ilmaise itseään vain uskonnollisissa ajatuksissa, vaan joskus myös tieteessä. Mikä on tämä unelma? Mitä ovat sen seuraukset?

En etsi haaveen alkuperää. Otan kauhistuttavan esimerkin. Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Semetary, 1983) kertoo tohtori Louis Creedin perheestä, joka muuttaa taloon lähelle vilkkaasti liikennöityä tietä. Läheisyydessä on myös vanha lemmikkieläinten haustausmaa, jonka salaisuudesta perheen isää varoitetaan. Naapurissa asuu sympaattinen vanha isäntä Jud. Perheen kissa, Church, kuolee. Se aiheuttaisi suuren surun lapselle. Epätoivoisena, uskomatta itsekään legendaan, isä hautaa kissan lemmikkieläinten hautausmaalle. Ja kissa palaa. Ulkoisesti se vaikuttaa samalta. Se ei kuitenkaan ole samanlainen; se on vähemmän elävä. Se jahtaa hiiriä ja lintuja enemmän kuin aikaisemmin, muttei syö niitä, repii vain palasiksi. Lisäksi kissa haisee pahalle.

Muutamia kuukausia myöhemmin perheen kuopus, 2-vuotias Gage, jää rekan alle ja kuolee. Surun murtama isä hautaa hänet lemmikkieläinten hautausmaalle, ja lapsi palaa hirviömäisenä, demonisena olentoja, joka surmaa naapuri Judin ja äitinsä Rachelin. Louis antaa lapselle tappavan ruiskeen ja hautaa hänet uudestaan. Pikaisesti hän palaa hautaamaan vaimoaan uskotellen, että tulos tulee olemaan toinen, jos hän hautaa vaimonsa nopeammin kuin lapsensa. Tarinan lopussa tohtori Louis Creed istuu odottamassa. Haudasta palannut vaimo laskee kätensä hänen olkapäälleen ja sanoo: ”Darling.”

Monissa asioissa voi nähdä viittauksia uskontoon, uskonnolliseen symboliikkaan, jopa nimissä. Kissa on Church, kirkko, perheen sukunimi on Creed, usko (tai uskontunnustus). Silti ainakin yhtä merkityksellinen yksityiskohta on se, että Louis on lääkäri, joka on ollut tekemisissä kuoleman (myös sen aiheuttaman stressin) kanssa.

Otan tämän esimerkin, koska kirjan voi lukea yhtenä tapana tulkita ja lukea ihmisen halua kuolemattomuuteen. Kyse ei ole edes siitä, että joku haluaisi omaa kuolemattomuuttaan. Hän ei vain halua menettää ketään, ei kestä surua ja siksi pitää kiinni. Halu nostaa kuollut haudastaan on omistushalua, jotakin hyvin helposti ymmärrettävää. Kingin visio (jota hän itsekin vastustaa) on synkkä: Ihminen ei pysähdy, mikään opetus ei riitä; hän jatkaa järjettömyyksiin asti oman himonsa, nälkänsä, ajamana.

Visio on mielenkiintoinen synkkyytensä takia. Kuolemattomuus, ajatus kuolemattomuudesta, on usein, melkein aina, kaunis unelma, ja katoamista pidetään kauheana. Tässä kuolemattomuus, pyrkimys siihen, johtaa kauhistuttaviin seurauksiin. Silti ihminen pyrkii siihen varoituksista ja jopa todisteista huolimatta. Häntä ei ohjaa vaistomainen äly eikä järki, vaan halu palauttaa kuollut takaisin.

Otan tämän esimerkin myös siksi, ettei kuolemattomuudesta puhuttaessa kiinnostavinta ole se, onko sitä vai ei. Kiinnostavaa on ajatuksen ydin: olemisen tapa, joka panee ihmisen ajattelemaan, vaatimaan, kuolemattomuutta. Voimme ajatella, että Louis Creediä ohjaa rakkaus. Sana on kaunis, ainakin monen mielestä. Mutta eikö tässä rakkaudessa ole mukana halu valtaan, pyrkimys kontrolloida?

On ihmisiä, jotka antavat jäädyttää itsensä, jotta heidät voitaisiin kerran herättää henkiin. On haaveita siitä, että ihmisen mieli voitaisiin digitalisoida. Jotkut biologit uneksivat sellaisesta geenimanipulaatiosta, joka tekisi mahdolliseksi elää 1000 vuotta. Himo elää. Himo ohjaa järkeä, tieteen ja teknologian kehitystä.

Mutta ehkä ihminen on vapaa vasta, kun kuolettaa kuolemattomuuden haaveensa. Ehkä hän sitten voisi ohjautua toisella tavalla, ohjata myös älynsä ponnistukset muualle.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila