Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Moninaisuus ja rakkaus

(Fernando Pessoa)

Aiheemme on yksi lause, jonka Fernando Pessoa kirjoitti: ”Minä tunnen itseni moninaiseksi.” Mitä hän tunsi? Mitä siitä seurasi?

Tunnetusti Fernando Pessoa – jonka sukunimi merkitsee persoonaa, naamiota – ei ollut koko ajan sama; hän vei moninaisuuden kirjoituksiinsa, ei luonut vain teoksia, vaan myös kirjailijoita, heteronyymejä: Alberto Caeiro, Álvaro de Campos, Bernanrdo Soares, Ricardo Reis etc. Pessoa kieltäytyi olemasta aina sama.

Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen hengen asuttama ja väistää määritelmiä. Monet henget tekivät Pessoan elämästä sisäisen draaman, mahdollisesti tuhoisan. Ensisilmäyksellä hänen sielunelämänsä vaikuttaa hajonneelta ja rikkinäiseltä. Monen heteronyymin kautta tulee ilmi kuitenkin toinen viesti, toinen kokemisen tapa.

Se joka kieltäytyy olemasta yksi ja sama, saa kuulla moitteita. Häntä epäillään ehkä päättämättömäksi, ilman muuta ristiriitaiseksi. Jos jollakin on monta ”minää”, hän on varmasti rikki, skitsofreeninen tai jotain. Jos väistää määrittelyjä, on varmaankin häilyväinen tai pakoileva. Silti voi olla kyse oivalluksesta. Inhimillinen elämä on olemassaoloa avoimessa, avarassa maisemassa; moninaisuus merkitsee moninaisia mahdollisuuksia.

Pessoa ilmaisi, että voi elää kokonaisemmin, rikkaammin, jos hyväksyy moninaisuuden, lakkaa olemasta aina sama.

Heteronyymi Ricardo Reis kirjoitti:

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: mitään

Omaasi älä liioittele tai sulje pois.

Ole kaikki kaikissa asioissa. Pane kaikkesi

Pienimpäänkin mitä teet,

Siksi kuu loistaa kokonaan

Kaikissa järvissä, koska korkealla se elää.

Mónica B.Cragnolini, argentiinalainen filosofi, kirjoittaa miten Robert Musilin Ulrich (Mies vailla ominaisuuksia) tulkitsee rakkauttaan ja tajuaa, että hän itse on monta; ei voi puhua rakkaudesta kahden välillä. Rakkaus merkitsee Ulrichille erilaisuuden myöntämistä – ja erilaisuus merkitsee, että toista ei voi tehdä omaksi. Siksi rakkaudesssa on jotain tyhjentymätöntä ja omiminen on päinvastoin tyhjentämistä, muumioimista.  

Rakkaus on – jos osaan tulkita oikein – voima, joka on pääsy moninaisuuteen, omaan ja toisen. Rakkaus ruokkii toisen moninaisuutta; hän on ikuisesti tavoittamaton, koko ajan määritelmää pakeneva.

Meitä on käsketty rakastamaan lähimmäistämme. Vieläpä Jumalan tähden. Miksi lähimmäistä? Mikä on lähimmäinen? Joku johon voimme samastua, joka on samaa tai tehdää samaksi. Lähimmäinen on lähimmäinen, koska hänet tuodaan lähelle, omaksi. Kohde on yksi ja yhtenäinen, ei monta. Mikä voisi olla epäilyttävämpää kuin rakkaus, joka on omistamista? Entä jos rakastaisi etäisintä – niin kuin Nietzsche, joka puhui tähtiystävyydestä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila