Enkeleitä ja ihmisiä

 

Wim Wenders: Berliinin taivaan alla

Filosofiakahvila4.2./5.2./6.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Enkelit ovat kiehtovia. Varsinkin silloin, kun he ovat ihmisiä. Sanomme ihmisiä enkeleiksi, kun he ilmestyvät jostain ja auttavat, pelastavat. Jopa jotkut filosofit ovat enkeleitä. Sana tulee kreikan sanasta angelos, viestintuoja. Joitakin filosofeja kuten Diogenesta kuvattiin tällä sanalla. Diogenes, joka eli tynnyrissä, tuskin vastasi ulkoisesti mielikuvaamme enkelistä, mutta jotkut ajattelivat hänen tuovan jotain viestiä.

Wim Wendersin elokuva Barliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) kertoo enkeleistä, jotka seuraavat ihmisten eämää, kuuntelevat heidän ajatuksiaan. Yksi heistä,  Bruno Ganzin näyttelemä enkeli rakastuu trapetsitaiteilijaan (Solveig Dommartin). Berliinin muurin läheisyydessä tapahtuu ihme. Enkelistä tulee ihminen. Hän muuttuu ruumiilliseksi. Hänen jalkansa jättävät jälkiä. Hän tuntee ja aistii kuin ihminen. Mustavalkoinen kuva muuttuu värilliseksi.

En tiedä, mikä elokuvan sanoma on. En usko, että Wenders kysyy, onko parempi olla enkeli vai ihminen. Kokemuksellisesti elokuva herättää ajatuksen, että vaikka ihmisenä olisimme tietämättömiä, kärsisimme merkityksettömyyden tunteesta, meillä ei olisi tehtävää, olemme silti maailmassa, haistamme, maistamme ja näemme värit – ja sellaisena elämä voi olla elämisen arvoista.

Elokuvan ansiosta onnistuin vuosien ajan ajattelemaan kuin Albert Camus. Vaikka elämässä ei ole mieltä, se voi olla elämisen arvoista – ja arvon voi löytää konkreettisesta, aistimuksellisesta todellisuudesta eli en välttämättä tarvitse hienoa ideaa. Olen sittemmin tavannut pari ihmistä, jotka saattavat olla enkeleitä. Hekin tuntuvat nauttivan konkreettisesta maailmasta, mutta heillä tuntuu olevan jokin tehtävä. Ihan kuin he pikkaisen leijailisivat.

Jos ajattelemme, että enkelit yrittävät estää meitä tekemästä itsemurhaa (niin kuin elokuvassa, hiukan huonolla menestyksellä) tai uskomme etymologiaan ja ajattelemme, että heillä on jokin viesti, heidän vaikutuksensa meihin ei ole sanoissa, ainakaan kirjaimellisesti. Enkelit tartuttavat meihin jotain, ehkä he kannustavat meitä tai palauttavat uskon siihen, että elämä voi olla elämisen arvoista. Heidän vaikutuksensa on siis vähän samanlaista kuin koirien, kissojen ja lapsien.

On tuskin sattumaa, että Wendersin elokuvassa toistuu Peter Handken runo Lied vom Kindsein (lapsuuden laulu) . Sen yhdet säkeet sanovat:

Kun lapsi oli lapsi

Hänellä ei ollut mistään mielipidettä

Hänellä ei ollut yhtään tapaa

Kun ajattelen filosofeja ja heidän vaikutustaan, olisi ehkä mielenkiintoista (tosin vaikeaa) tutkia heidän enkelimäistä vaikutustaan. Analysoimme lauseita, yritämme hahmottaa opin tai teorian, mutta joskus heidänkin suurin vaikutus on siinä, että he inspiroivat, puhaltavat meihin hengen…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?