Totuus maailmasta

Senecalle luonnon tarkasteleminen merkitsi mahdollisuutta henkiseen kasvuun: sen avulla pystyi tajuamaan oman olemassalon, oman itsensä, paikan maailmassa, kokonaisuudessa. Luonnon, kosmoksen katsominen ja tutkiminen oli henkinen harjoitus, jonka avulla ihminen irtaantuu itsestään.

Tässä harjoituksessa tärkeää on se, että ihminen paikantaa itsensä, tajuaa paikkansa, ei oman itsensä ymmärtäminen tai tulkitseminen. Erityisen mielenkiintoista tämä on oman aikamme näkökulmasta, koska itsen kehittämisen kannalta tärkeäksi ajatellaan se, mitä tiedämme ja voimme tietää itsestämme, ei se mitä tiedämme maailmasta. Totuus maailmasta ei ole tässä vain teknisesti relevantti tieto maailman järjestyksestä; se on jotain spirituaalista. Tieto maailmasta muuttaa meitä.

Usein Senecan ja muiden stoalaisten visioon sisältyi huomio oman paikan merkityksettömyydestä tai oman pienuuden tajuaminen. Samalla se teki ihmisestä vapaan, sillä irtaantuminen omasta itsestä merkitsi, että irtaantuu oman itsensä orjuudesta. Oman itsensä orjuus oli alistumista oman itsensä rakentamalle systeemille, joka panee elämään ulkoisten velvollisuuksien ja sisäisen, lakkaamattoman velallisuuden kanssa. Orja on kiireinen: hänellä on loputtomasti velvollisuuksia ja loputon velka itselleen.

Stoalainen ”fysiikan harjoittaminen” ja ajatus oman itsen orjuudesta irtaantumisesta panevat minut ajattelemaan omaan aikaamme ja omaa suhdettamme totuuksiin maailmasta. Voisiko tähtitieteen harrastaminen auttaa ihmistä? Näin jotkut väittävät. Voisiko muunlaiset tiedot ja totuudet maailman luonteesta muuttaa meitä?

Kun tutustumme kosmokseen ja näemme ihmisten maailman eri näkökulmasta, emme ehkä näe vain omaa pienuuttamme, vaan näemme myös meitä ympäröivien asioiden pienuuden, niiden keinotekoisuuden. Silloin toisenlainen näkökulma mahdollistaa siis ei vain asioiden kirkkaamman näkemisen, vaan myös niiden arvon näkemisen.

Keinotekoisuuden, pienuuden ja surkeuden näkeminen voisi kuitenkin olla lamaannuttavaa. Sokrateen totuus, jonka hän jatkuvasti, ilman armoa, viestitti kuulijoilleen, oli tämä: ”Ette huolehdi itsestänne. Laiminlyötte itsenne.” Tällainen totuus voi olla vain ensimmäinen askel; se ei voi muuttua periaatteeksi meissä, meidän vereksi, voimaksi.

Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: ”The world is a possibility if only you´ll discover it.”

Tieto tai totuus maailmasta voi olla olemisen tapaa luova, spirituaalinen, siis ihmistä muuttava. Mikä tekee siitä spirituaalisen? Mitä spirituaalisuus vaatii? Esittäessäni tämän kysymyksen myönnän, ettei pelkkä tietäminen riitä. Sekä ”kosminen visio” että ihmisten maailmaa koskeva, näkymättömän miehen näkemä, totuus maailmasta koskevat suhteita: pienuutta, suuruutta, sitä mitä pitää vastustaa. Se vaatii, että teemme tästä tiedosta jotain, jonka avulla näemme ”oman paikkamme” suhteiden verkostossa. Se vaatii, että teemme totuudesta osan omaa itseämme, omaa olemassaolon tapaamme. Lopulta kysyn vain tätä: Millaista totuutta tarvitsemme?

Luonto, ihminen, taide

Onko olemassa ekoetiikkaa? Onko ekologinen etiikka edes mahdollista? Kysymykset voivat kuulostaa huvittavilta, koska monet ovat vakuuttuneita omasta ekologisesta eettisyydestään. En silti ole varma, onko meillä vielä varaa tällaiseen ylpeyteen.

Kyynikkofilosofi Demetrios (ensimmäiseltä vuosisadalta) sanoi, että maailma on meidän kaikkien yhteinen asuinpaikka. Tämä ”totuus” koski ihmisen ja maailman suhdetta; se oli muistutus ennen kaikkea siitä, että me emme ole yksin, erillään muusta maailmasta. Hän ei ehkä ajatellut luontoa, vaan ihmisyhteisöä, mutta tämän totuuden voisi ottaa johtotähdeksi. Ongelma on se, että totuus pysyy pelkkinä sanoina, jos se ei muutu toiminnaksi, osaksi olemisen tapaamme. Miten me voisimme tietää tämän toisin, tehdä tästä totuudesta elämäntavan?

Ekologia (eko=koti, talous, logos=oppi, tieto, sana) on ympäristön ja eliöiden suhteita tutkiva tieteenala, osa biologiaa, mutta nykyisin myös ”elämäntapa”, liike, ajatus ja pyrkimys ympäristön suojelemiseksi. Ihminen on osa ekosysteemiä, mutta koska ihminen toimii hyvin toisella tavalla, massiivisemmin ja tuhoisammin kuin muut eliöt, on tarve suojella ympäristöä ihmiseltä. Suojelun toteuttaa ihminen itse.

Ekologiset ajattelijat ja ympäristönsuojelijat puhuvat usein siitä, miten näkökulmamme on liian ihmiskeskeinen. Tämä on totta, mutta kaikkien eliöiden näkökulma on rajallinen; on ”luonnollista” että ihmisenkin tapa on rajallinen. Ihmisen tuhoisuus todistaa, että ihmisen paikka tässä maailmassa on poikkeuksellinen. Voimme siis olla ”ihmiskeskeisiä” ekologisessa, ”vihreässä” ajattelussa. Jos haluamme tehdä jotain, meidän täytyy keskittyä ihmisen muuttamiseen.

Nykyinen ekologisuus on lähtenyt liikkeelle tieteestä, luonnontieteestä, jonka sovellutukset ovat osa ongelmaa (ks. Rachel Carsonin Hiljainen kevät, Oppenheimer). Tieteen herättämät kysymykset ovat johtaneet kasvaneeseen tietoisuuteen ympäristöongelmista ja sen seurauksena erilaisiin normatiivisiin, lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Tiede ei ole kuitenkaan onnistunut synnyttämään etiikkaa, koska tieteellinen diskurssi sanoo mitä on, ei kuvittele mitä voisi olla tai miten pitäisi olla. Tieteellinen tieto ei ole toisin onnistunut muuttumaan ethokseksi, tavaksi olla maailmassa; se ei ole muuttanut ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon suhdetta.

Paul Klee sanoi: ”Mikä taiteilija ei tahtoisi asua luonnon sylissä, luomakunnan primitiivisessä sydämessä?” Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.

Uskoisin, että Cézanne ajatteli samantapaisesti sanoessaan, että taiteilija ei esitä luontoa, vaan toteuttaa sen. Taiteilija toteuttaa tämän kytkeytymällä siihen energiaan, joka antaa luonnolle elämän.

Mitä voimme oppia näiltä – ja muilta – taiteilijoilta? Taitoa asuttaa maata, kytkeytyä siihen uudella, intensiivisemmällä tavalla. Ehkä meidän täytyy oppia olemaan taiteilijoita voidaksemme muuttaa suhteita maailmaan, myös toisiin ihmisiin. Ehkä sitten ajatus ”yhteisestä asuinpaikasta” ei ole enää abstrakti väittämä, vaan se muuttaa meitä, muuttuu osaksi meitä ja meidän verenkiertoamme. Silloin onnistuisimme tekemään maailmasta enemmän asuttavan.