Onko olemassa ekoetiikkaa? Onko ekologinen etiikka edes mahdollista? Kysymykset voivat kuulostaa huvittavilta, koska monet ovat vakuuttuneita omasta ekologisesta eettisyydestään. En silti ole varma, onko meillä vielä varaa tällaiseen ylpeyteen.
Kyynikkofilosofi Demetrios (ensimmäiseltä vuosisadalta) sanoi, että maailma on meidän kaikkien yhteinen asuinpaikka. Tämä ”totuus” koski ihmisen ja maailman suhdetta; se oli muistutus ennen kaikkea siitä, että me emme ole yksin, erillään muusta maailmasta. Hän ei ehkä ajatellut luontoa, vaan ihmisyhteisöä, mutta tämän totuuden voisi ottaa johtotähdeksi. Ongelma on se, että totuus pysyy pelkkinä sanoina, jos se ei muutu toiminnaksi, osaksi olemisen tapaamme. Miten me voisimme tietää tämän toisin, tehdä tästä totuudesta elämäntavan?
Ekologia (eko=koti, talous, logos=oppi, tieto, sana) on ympäristön ja eliöiden suhteita tutkiva tieteenala, osa biologiaa, mutta nykyisin myös ”elämäntapa”, liike, ajatus ja pyrkimys ympäristön suojelemiseksi. Ihminen on osa ekosysteemiä, mutta koska ihminen toimii hyvin toisella tavalla, massiivisemmin ja tuhoisammin kuin muut eliöt, on tarve suojella ympäristöä ihmiseltä. Suojelun toteuttaa ihminen itse.
Ekologiset ajattelijat ja ympäristönsuojelijat puhuvat usein siitä, miten näkökulmamme on liian ihmiskeskeinen. Tämä on totta, mutta kaikkien eliöiden näkökulma on rajallinen; on ”luonnollista” että ihmisenkin tapa on rajallinen. Ihmisen tuhoisuus todistaa, että ihmisen paikka tässä maailmassa on poikkeuksellinen. Voimme siis olla ”ihmiskeskeisiä” ekologisessa, ”vihreässä” ajattelussa. Jos haluamme tehdä jotain, meidän täytyy keskittyä ihmisen muuttamiseen.
Nykyinen ekologisuus on lähtenyt liikkeelle tieteestä, luonnontieteestä, jonka sovellutukset ovat osa ongelmaa (ks. Rachel Carsonin Hiljainen kevät, Oppenheimer). Tieteen herättämät kysymykset ovat johtaneet kasvaneeseen tietoisuuteen ympäristöongelmista ja sen seurauksena erilaisiin normatiivisiin, lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Tiede ei ole kuitenkaan onnistunut synnyttämään etiikkaa, koska tieteellinen diskurssi sanoo mitä on, ei kuvittele mitä voisi olla tai miten pitäisi olla. Tieteellinen tieto ei ole toisin onnistunut muuttumaan ethokseksi, tavaksi olla maailmassa; se ei ole muuttanut ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon suhdetta.
Paul Klee sanoi: ”Mikä taiteilija ei tahtoisi asua luonnon sylissä, luomakunnan primitiivisessä sydämessä?” Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.
Uskoisin, että Cézanne ajatteli samantapaisesti sanoessaan, että taiteilija ei esitä luontoa, vaan toteuttaa sen. Taiteilija toteuttaa tämän kytkeytymällä siihen energiaan, joka antaa luonnolle elämän.
Mitä voimme oppia näiltä – ja muilta – taiteilijoilta? Taitoa asuttaa maata, kytkeytyä siihen uudella, intensiivisemmällä tavalla. Ehkä meidän täytyy oppia olemaan taiteilijoita voidaksemme muuttaa suhteita maailmaan, myös toisiin ihmisiin. Ehkä sitten ajatus ”yhteisestä asuinpaikasta” ei ole enää abstrakti väittämä, vaan se muuttaa meitä, muuttuu osaksi meitä ja meidän verenkiertoamme. Silloin onnistuisimme tekemään maailmasta enemmän asuttavan.
