Keinot ja päämäärät

Social bandits, Pancho Villa ja hänen miehensä

FILOSOFIAKAHVILAA EI OLE (VIELÄ) TIISTAINA 30.10. EI MYÖSKÄÄN TORSTAINA 1.11. 
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, 

TIISTAIN FILOSOFIAKAHVILA ALKAA 6.11. PAIKKA JA AIKA ENTINEN ELI Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto) TORSTAISIN La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia (Kukon vieressä) klo 13.30. Ensimmäisen kerran 6.marraskuuta, aiheena Espanja nyt

Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Black Mass (ohj. Scott Cooper, 2015) on kohtaus, jossa isä neuvoo poikaansa. Hän sanoo suunnilleen näin: ”Ei sinulla ole ongelmia siksi, että löit sinua kiusannutta naamaan, vaan siksi, että teit sen ihmisten edessä. Siitä ei ole haittaa, että lyöt. Tärkeää on kiinnittää huomiota siihen missä ja milloin.”

Äiti yrittää sanoa vastaan, mutta gangsteripomoisän neuvot ovat ja pysyvät samoina. Ne ovat hyviä neuvoja, koska ne ovat tosiasiallisia ja perustuvat realistiseen maailmankuvaan. Minullakaan ei ole mitään erityistä syytä vastustaa viisaita ohjeita, mutta niiden analysoiminen voi olla hyödyllistä.

Joskus epäillään, ettei tarkoitus pyhitä keinoja. Aika usein väitetään jopa, että tällainen ajattelu on vaarallista; siinä on terroristien moraalin ydin, selkäranka. Todellisen maailman todellisessa moraalissa tarkoitus pyhittää keinot. Näin myös elokuvan Black Mass maailmassa – puolin ja toisin. Jonkinasteiset valheet, petokset, väkivalta ja laittomuudet eivät haittaa, kun päämäärä on oikea. Tällaisessa maailmassa isän neuvo pojalleen on enemmän kuin hyvä; se on älykäs, sofistikoitunut. Hyvä isä osaa kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos (tilaisuus, oikea hetki).

Neuvonantajaisä ei ole tekopyhä. Hän on  kyyninen sanan arkipäiväisessä merkityksessä: kylmä ja häikäilemätön. Kylmyys ei vähennä moraalin moraalisuutta. Lyönnin tarkoitus on korjata epäoikeudenmukaisuus maailmasta. Kylmyys tuo moraaliseen ajatteluun tietynlaista laskelmallisuutta, strategisuutta. Kyse ei ole vain sellaisesta ajatuksesta, että tietyt keinot – väkivalta ja petos – ovat välttämättömiä pahoja. Ajatus menee pidemmälle ja on paljon hienostuneempi: Mikään tuska, huuto tai protesti ei merkitse mitään, kun sitä ajatellaan suhteessa yhteiseen hyvään tai suuren kokonaisuuteen.  Tällainen ajatus kieltään yhden ja toisen periaatteen, esimerkiksi ihmisoikeudet, vedoten siihen, että tilanne on nyt erityinen.

Kuvitelkaamme toisenlaisia, vähemmän kyynisiä ihmisiä eteemme. Heitä ei tarvitse edes kuvitella. On olemassa kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaperiaate on auttaa ja tukea ihmisiä riippumatta siitä, keitä he ovat ja keitä ovat heidän vainoajansa. Tällaisten ihmisten suuri lahja ei ole vain silloin tällöin onnistuneet kampanjat, vaan esimerkki, jonka he antavat. He muistuttavat, että politiikkaa ja vallankäyttöä täytyy valvoa; sille täytyy asettaa ehdottomia ja universaaleja rajoja.

Strategisen ja häikäilemättömän moraalin yksi piirre on siis keinojen ja päämäärien epäsymmetria. On mielenkiintoista tutkia, miten stoalaisten etiikassa ja itsetutkiskelun muodoissa pyrittiin nimenomaan keinojen ja päämäärien yhteensovittamiseen. Stoalainen itsensä tutkija, esimerkiksi Seneca, yritti muistuttaa itseään periaatteista ja kiinnitti huomiota erehdyksiin toiminnassa. Ei ole hyvä kritisoida, jos ei pidä mielessään päämäärää ja tarkoitusta. Kun päämäärä unohtuu, on vaara, ettei kritiikki korjaa mitään eikä auta ketään. Tässä tapauksessa stoalainen kiinnittää erityistä huomiota päämäärään, jotta osaisi etsiä oikean tavan ja oikean ajan (kairos), oikean paikan toiminnalleen.

Stoalainen ei perustellut tai oikeuttanut yritystä sovittaa keinot ja päämäärät viitaten johonkin korkeampaan lakiin. Hän ajatteli, että tarkoitus oli tehdä toiminnasta vaikuttavaa, tehokasta. Hyve oli toimivuutta. Hän ei toisaalta puolustanut häikäilemätöntä keinoa selittäen, että tarkoitus oli hyvä.

Kun kuulemme isän hyvän neuvon pojalleen, voimme tehdä muutakin kuin hyväksyä tai torjua sen. Voimme yrittää analysoida ja arvioida sitä. Elokuvan isän esikuva näytti ihmisten silmissä Robin Hoodilta; hän oli niin sanottu social bandit.  Hän toimi omien oppiensa mukaan tehokkaasti usean vuosikymmenen ajan.  Lopulta hänet tuomittiin muun muassa järjestäytyneestä rikollisuudesta ja yhdestätoista murhasta.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaeltajan ajattelu

Erikoinen otsikko, jossa saattaa olla yhteys aikaisempaan aiheeseen, fragmentaariseen filosofiaan, sellaiseen ajatteluun, joka irtisanoituun systeemeistä tai ainakin suljetuista systeemeistä. Mutta vaeltajan ajattelu on muutakin, enemmän: se on sitä, ettei pysähdy mihinkään, ei mihinkään käsitteeseen, systeemiin, edes ihmiseen, vaan jatkaa matkaa, etsii uusia polkuja, uusia kysymyksiä. Se on uusien horisonttien tavoittelua. Missä tällaisia vaeltavia ajattelijoita on? Eikö kaikki nimetä johonkin virkaan, eikö kaikki asetu paikalleen, enemmän tai vähemmän oikealle paikalle?

Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.

Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.

Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.

Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.

Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.

Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.

Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.

Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?

Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?