Henkisten harjoitusten laboratorio

 

Pierre Hadot

Filosofiakahvila 10.1./11.1./12.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vertailu on pahasta, sanotaan. Mutta joskus on hyvä vertailla, jota voisimme arvioida tai ainakin löytää erilaisia näkökulmia. Olen puhunut toistuvasti askeesista, itseensä vaikuttamisesta. Tässä yhteydessä voidaan puhua tekniikoista tai henkisistä harjoituksista. Miten meidän olisi hyvä vaikuttaa itseemme? Mikä olisi hyväksi?

Vastaus ei ole valmiina, meillä ei ole kriteerejä. Voimme vain tutkailla eri aikoina ja eri kultuureissa käytettyjä tekniikoita, niiden vaikutuksia. Ehkä voimme kokeilla niitä ja oppia, mikä sopii meille.

Olen löytänyt kaksi mielenkiintoista vertailevaa kirjaa. 1)André van der Braak: Nietzsche and Zen. Self-overcoming without a self. 2) Eske Møllgaard: An Introduction to Daoist Thought. Action, language, and ethics in Zhuangzi.

Møllgaard luettelee Zhuangziin (n. 369-290 eaa.) henkisiä harjoituksia: elämästä huolehtiminen (yansheng), vaeltelu (you), mielen ja sydämen paastoaminen (xinchai) ja istuminen unohduksen tilassa (zuowang). On kuin lukisimme Borgesin siteerausta kiinalaisesta ensyklopediasta. Kaikki tuntuu oudolta. 

Zhuangzilla on kuitenkin teksti, joka koskee erityistä harjoitusta, josta käytettiin nimitystä qiwu – se merkitsi eriyisen katsomistavan harjoittelemista; asiat yritettiin  nähdä samankaltaisinaa tekemättä eroa (englannin sana on equalizing). Møllgaard sanoo, että Zhuangzin teksti ei vain käsittele tätä harjoitusta, vaan on itsessään tätä harjoitusta. Tämä on mielenkiintoista vertailun kannalta. Pierre Hadot, antiikin Kreikan ja Rooman filosofian asiantuntija, sanoi antiikin filosofien puheen olleen usein henkistä harjoitusta, ei teoretisointia jostain aiheesta. Antiikin filosofeilta löytyy myös esimerkkejä ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta, katsomisesta, jossa katse ei tee enää samalla tavalla eroja ja erotteluja. Zhuangzi ei ole enää niin outo tai hän ei olisi ollut outo kreikkalaiselle.

Braakin kirjan esimerkkiä käyttäen voisi puhua zenin ja Nietzschen etäisyydestä ja outoa valoa zeniin ja Nietzscheen luovasta samanhenkisyydestä. Nietzsche arvosteli tunnetusti buddhalaisuutta (samankaltaisista syistä kuin kristinuskoa), mutta buudhalaisuuden kritiikkiä on myös zenissä. Mielenkiintoinen samanhenkisyys löytyy samantapaisesta tavasta käsittää totuus. Totuus ei ollut Nietzschelle representaatiota (tai adekvaatiota). Hänen käsityksensä muistuttaa enemmän idän vanhojen ajattelijoiden lähtökohtaa: totuus ei ole lauseen ominaisuus, se on enemmän Tie (dao, Way). Sen täytyy ruumiillistua ihmisessä, ja se voi ruumiillistua vain askeesin, harjoituksen, avulla.

Tulevaisuuden instituutiossa, henkisten harjoitusten laboratoriossa, tutkitaan  näiden kahden esimerkin innoittamina muun muassa sitä, miten tärkeitä henkisiä harjoituksia ovat näkökulman vaihdokset (ja muut katsomisharjoitukset) ja millaisin erilaisin tavoin voidaan pyrkiä totuuden lihallistamiseen askeesin kautta…

 

P.S.

Jorge Luis Borgesin novellissa John Wilkinsin analyyttinen kieli on Borgesin keksimä kiinalainen kirja, jossa eläimet luokitellaan seuraavalla tavalla: ”Eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat”

Kritiikki tekniikkana

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.

Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä) pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.

Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa, jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit, esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.

Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä. Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta, sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista rippi-isän ohjaukseen.

Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi arvostelutaitoa (sana kritike on syönyt sanan tekhne), pelkästään metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä harjoituksena.

Miten kritiikki toimii henkisenä harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin, olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa, ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee toisenlainen, uteliaampi.  Herkkyytemme on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu itselleen”, Nietzsche sanoi.

Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla) itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti. Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen tehtävä. 

Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle, että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.

Historiallinen esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).  

Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila