Kritiikki tekniikkana

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.

Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä) pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.

Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa, jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit, esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.

Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä. Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta, sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista rippi-isän ohjaukseen.

Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi arvostelutaitoa (sana kritike on syönyt sanan tekhne), pelkästään metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä harjoituksena.

Miten kritiikki toimii henkisenä harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin, olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa, ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee toisenlainen, uteliaampi.  Herkkyytemme on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu itselleen”, Nietzsche sanoi.

Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla) itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti. Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen tehtävä. 

Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle, että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.

Historiallinen esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).  

Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuva opettaja: Juan de Mairena

(Antonio Machado)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Antonio Machado (1875-1939), runoilija ja filosofi, julkaisi vuonna 1936 teoksen Juan de Mairena. Kirja on kokoelma katkelmia, dialogeja ja anekdootteja, joiden keskeinen hahmo on Juan de Mairena, liikunnanopettaja joka ei opeta liikuntaa, vaan jotain mitä hän sanoo retoriikaksi. Todellisuudessa hän opettaa filosofiaa, ei vain nimitä sitä niin – joko vaatimattomuuttaan tai oveluuttaan. Juan de Mairena on yksi Machadon heteronyymeistä, hahmoista jotka puuttuivat maailmasta. Machado loi hahmon, koska se puuttui.

Miksi Juan de Mairena puuttui, miksi oli välttämätöntä keksiä hänet? Kirjailija ja filosofian professori Alejandro Rossi (1932-2009) kirjoittaa Juan de Mairenasta esseessään El profesor apócrifo (Manual del distraido). Rossi kiinnittää huomiota kirjassa luotuun näyttämöön, tilanteeseen jossa joku puhuu ja toiset, usein näkymättömät ja kuulumattomat hahmot kuuntelevat. Kyse on opetuksesta, kasvatuksesta. Rossin mukaan Juan de Mairenan pyrkimyksenä on hämärä ja sanoinkuvaamaton asia: sielun kasvattaminen.

Tämä saattaa auttaa puhumaan siitä, miksi Juan de Mairena oli välttämätön, puuttuva. Filosofia on oppiaine, jota opetetaan kouluissa ja korkeakouluissa niin kuin mitä tahansa oppiainetta. Kenenkään ei tarvitse muuttua, kenenkään sielua ei kasvateta. Vaikka se oli alunperin filosofian lähtökohta ja tavoite - elämän muuttaminen, kuulijan modifioiminen.

Kasvatusteema on kieltämättä keskeinen Machadon kirjassa. Juan de Mairena tekee selväksi, ettei häntä kiinnosta ”massojen opettaminen”. Hän kehottaa kuulijoitaan kuvittelemaan mitä se ylipäätään olisi. Juan de Mairenan mukaan se olisi Herodoksen pedagogiaa, jotain hirviömäistä. Tämä ei merkitse silti mitä tahansa elitismiä; hän ottaa etäisyyttä koko eliitin käsitteeseen. Se mitä hänen ”koulunsa” tarvitsee, on erikoiset, harvinaiset ihmiset (Juan de Mairena käyttää sanaa extraordinario). Apogryyfinen opettaja, opettaja joka puuttui, puhuu siitä mitä puuttuu: harvinaiset, erikoiset ihmiset, ne jotka kuuntelevat.

Vaikka Juan de Mairena on fiktiivinen hahmo, Machadon hengen tuote, hän tuntuu elävän hyvin todellisissa olosuhteissa, samanlaisessa maailmassa kuin Machado; hän tarvitsee keinoja, taktiikkaa, kestääkseen maailman, sen luonteen, henkisen köyhyyden. Rossi tuntuu huomioivan saman, sillä hän puhuu Juan de Mairenan ironiasta juuri tällaisena, monella tavalla tärkeänä piirteenä, eräänlaisena taktiikkana. Ironia on naamio ja se on ase, joka auttaa hyökkäämään sivusuunnasta. Se on seurausta skeptisyydestä, mutta enemmänkin; keino selviytyä imbesillien keskellä. Ironia on tarpeellista myös varmuuden, mukavien uskomusten murskaamiseksi. Tavoite on sielun kasvattaminen, ja se vaatii leikkimielen, vaatimattomuuden, sisäisen vapauden omaksumista – siksikin ironia on tärkeää. Juan de Mairena itse sanoo: ”Meidän ei koskaan pidä erehtyä ottamaan itseämme vakavasti.”

Machadon Juan de Mairena dramatisoi siis jotain meidän maailmastamme, tilanteesta jossa olemme. Ei ole sielun kasvatusta, ei ole filosofiaa, sillä ei ole kasvattajaa. Ei ole ehkä myöskään kuulijaa, harvinaista ihmistä joka osaisi nähdä tämän puutteen. Juan de Mairena tuo esiin myös tiettyjä laatuja, ominaisuuksia, hyveitä, joita tarvittaisiin, jotta tilanne muuttuisi.

Juan de Mairenalla on jopa eräänlainen metodi, ironia. Tämän olen sanonut aikaisemminkin: Juan de Mairena on yksi hauskimmista filosofian kirjoista. Ehkä keskustelun ja ajattelun aiheeksi riiittävä paradoksi on, että maailmasta puuttuva opettaja ja opettajan vakavuus tarvitsevat seurakseen huumoria. Ehkä kysymys on, miksi meiltä puuttuu opettaja...

ESPANJA NYT -luento 24.1. Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti, aika klo 14.00.11
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila