(Vicente Núñez Aguilar de la Fronterassa)
1.Vicente Núñez - Ipagron filosofi
Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la
Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota
nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley)
mukaan. Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa,
kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia
katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.
Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut
filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja
systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään
esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.
Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi
puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.”
Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt
sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni
on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”
Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea
tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se
merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä
oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles
määrittelee substanssin (ousia)
toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta
Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento
on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että
Aristoteleelle olento on substanssi.
Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen
väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin
erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.
Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei
ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain
fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen.
Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on
suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole
substantiaalista.
Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin
seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja
käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun
olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös
eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”
Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta
”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan
itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä
onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei
äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa.
Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa
määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.
Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee
itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään
joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja
itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat
ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Núñezin
ajattelussa samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä
mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi.
2. Pako
On kauan ajateltu, tahdottu kysyä: ”Kuka minä olen?” Tämä
on käytännöllisen filosofiamme, moraalifilosofiamme, vaikea ja syvällinen
tehtävä: löytää itsemme, rakentaa identiteetti, pysyä siinä kiinni.
Identiteetti on löydettävissä valmiina, sillä se on meille langetettu osa. Syy
miksi se on vankila: Se toimii lakina, säädöksenä, joka estää keksimästä ja
vapauttamasta sitä mikä siihen ei sovi – vaikka se sopimaton, määritelmää
pakeneva, voisi olla vitaalista.
Pako on tärkeä sana. On unohdettava ennakkoluulonsa. Pako
ei ole pelkuruutta. Pako on liike, joka mahdollistaa enemmän, muuta, toisen
maiseman. Se mikä meissä on villiä, kesyttämätöntä, ei ole ideaali, jotain
sellaista kuin Rousseau´n ja kumppaneiden bon
savage, jalo villi. Se ei ole substanssi; se on aspekti, toimintaa ja se
manifestoituu paon kautta, löytyy siinä – se tapahtuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti