Kontrafaktuaali ja totuus

(Jules Joseph Lefebvre Totuus 1870)

Kontrafaktuaali on erityisenlainen ehdollinen väite. Miksi väite on vastafaktuaalinen? Koska väitteen ensimmäinen osa on tosiasioiden vastainen. Esimerkki voisi olla tällainen: ”Jos Edison ei olisi patentoinut lamppua, joku muu olisi sen tehnyt.” (Lause on muotoiltava näin, koska hän ei keksinyt sitä, ainoastaan kehitti ideaa ja patentoi sen, ja kontrafaktuaalin ensimmäisen osan pitää olla tosiasioiden vastainen.) 

Ihmiset käyttävät koko ajan kontrafaktuaaleja ja tosiasioiden vastaista ajattelua. Se on melkein aina mukana uudenlaisten kuvakulmien keksinnässä ja luovassa ajattelussa. Tottakai se voi johtaa myös harhaan ja tyhmyyteen. Minua ei kuitenkaan kiinnosta nyt luovuus tai tyhmyys, vaan kysymys kontrafaktuaalin ja totuuden suhteesta.

Filosofiassa on vuosisatojen ajan tutkittu totuutta lauseen ominaisuutena. Tästä ”paradigmasta” on seurannut monia asioita. Esimerkiksi se, että totuudesta puhuttaessa ja sitä ajatellessa on kehitelty niin sanottuja totuusteorioita: korrespondenssi- eli vastaavuusteoria, koherenssi- eli yhteensopivuusteoria, pragmatistiset teoriat jne.

Yleinen, erittäin vaikuttava teoria, joka vaikuttaa hiljaisesti tieteiden sisällä olevassa totuuskäsityksessä ja ”realistisessa” maailmankuvassa on korrespondenssiteoria. Korrespondenssiteorian mukaan väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa. Aristoteleen muotoilu oli tämäntapainen: ”Väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta.”

Tämä on totuuskäsitys, joka vastaa parhaiten arkipäiväistä totuuskäsitystä; ihmiset hyväksyvät sen välittömästi (intuitiivisesti niin kuin filosofit sanoisivat). Käsitystä on arvosteltu monella tavalla, monella tavalla se on kyseenalaistettu. En tartu nyt näihin vasta-argumentteihin, vaan asetan nenäkkäin kontrafaktuaalin ja totuuden.

Joskus spekulointi ja jossittelu voi olla tyhmää, mutta jonkun yksittäisen kontrafaktuaalin sisältö voi samalla tavalla kuin korrespondenssiteoria tuntua intuitiivisesti todelta. Esimerkkilauseemme (Jos Edison ei olisi patentoinut lamppua, joku muu olisi sen tehnyt) vaikuttaa todelta. Ajattelemme – oman kokemuksemme valossa – että todennäköisesti joku olisi sen ajan myötä tehnyt. Kontrafaktuaali ei kuitenkaan voi olla tosi korrespondenssiteorian mukaan, koska siinä väittämän ensimmäinen osa on tosiasioiden vastainen. Kontrafaktuaali on teorian näkökulmasta mieletön, vaikka onkin niin yleisesti harrastettu.

Meillä voisi siis olla kuviteltu – ja todennäköinen – henkilö, joka uskoisi korrespondenssiateorian olevan pätevä ja samalla uskoisi, että jokin kontrafaktuaali on totta. Kuviteltu henkilö olisi siis ristiriitaisessa tilanteessa ja hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Itse asiassa tällaisiä henkilöitä faktisesti on olemassa. Monet meistä ovat tällaisia henkilöitä. Eikä se edes häiritse; ihmiset eivät huomaa ristiriitaa (koska aika monet eivät ole filosofeja ja filosofit taas eivät jaksa tai ehdi kaikkea tarkistaa).

Tiedän, että todelta tuntuva kontrafaktuaali on heikko pohja korrespondenssiteorian kumoamiseen, mutta tämä ristiriita voisi olla lähtökohta kahdelle askeleelle:

1.askel: Todelta tuntuva kontrafaktuaali voisi auttaa asettamaan korrespondenssiteorian lainausmerkkeihin ongelmallistammalla ”faktan” aseman.

2.askel: Se voisi olla lähtökohta pohtimaan totuuden käsitettä laajemmin, toisesta kulmasta, koska se pakottaisi ajattelemaan ja tutkimaan, millaisesta totuudesta kontrafaktuaalin totuudessa olisi kyse – jos sanasta ”totuus” voisi pitää kiinni.

Tiedän, että on monia filosofeja, jotka pitävät totuutta huonona – turhana tai vaikeana tai jopa tyhmänä – käsitteenä. Filosofia on silti – historiallisesti, faktisesti – ollut pelautumista totuuden kanssa. Tämä kevyt ja hiukan kevytmielinenkin huomautukseni kontrafaktuaalista ja totuudesta täytyy asettaa tähän kontekstiin: Emme ehkä etsi totuutta, vaan totuuden uutta hahmoa. Siis lopuksi yksi kontrafaktuaali, jonka totuudellisuutta en arvioi: Jos joku olisi keksinyt totuuden uuden hahmon, hän olisi löytänyt totuuden.