(
Mihail Bahtin)Vaikka -90-luvulta lähtien on alkanut sinne ja tänne syntyä sekä filosofiakahviloita että filosofien vastaanottoja, monet kieltävät filosofian terapeuttisuuden. He sanovat, että ”filosofin konsultaatio” ei ole terapiaa, vaan vaihtoehto terapialle... Antiikin maailmassa ei silti vielä ollut tavatonta kuulla, että filosofit sanoivat pyrkivänsä parantamaan ”sielun sairauksia”. Monet henkisistä harjoituksista, joita filosofit käyttivät ja suosittelivat, olivat luonteeltaan kriittisiä (ne arvostelivat tapoja) ja pedagogisia (ne pyrkivät muokkaamaan, kouluttamaan), mutta monien tulkintojen mukaan myös terapeuttisia. Eivätkä kaikki filosofit torju sanaa ”terapia” vieläkään.
Sana terapia tulee kreikan sanasta
therapeia, joka yleensä tarkoittaa hoitamista, parantamista, mutta kirjaimellisesti huomion omistamista jollekin, palvelemista, huolehtimista. Me olemme tottuneet ajattelemaan terapia-suhteen niin, että siinä on yksinkertaisimmillaan vain kaksi osaanottajaa: potilas (tai asiakas) ja terapeutti. ”Palveluksen tekijä” on terapeutti ja hänen toimintansa kohde on ”vastaanottaja”.
Itse en ole nähnyt suureksi ongelmaksi tätä jäykkää asetelmaa, jota ammattilaisuus ja siihen liittyvät käytännöt vahvistavat; ongelma on se, että terapeutti ei voi kuulla eikä kuunnella suoraan, välittömästi, ilman ”tietonsa” ja ”teoriansa” suodatinta. Tässä on kyse vastaavasta asiasta kuin silloin, kun puhe vaientaa, tahtoo työntää syrjään. Puhe voi olla keino hiljentää, vaimentaa, vaientaa. Tämä ei ole mikään uusi asia. Kierkegaard huomasi tämän 1800-luvulla. Hän puhui lehdistön lörpöttelystä ja kirkon jatkuvasta puheesta, jonka tarkoitus ei ollut yksinkertaisesti ”levittää sanomaa”, vaan hiljentää uskomiseen, spirituaalisuuteen liittyvät tunteet, erityisesti uskomiseen, aitoon uskoon liittyvä ahdistus – Kierkegaardin sanoin ”aidon uskon hiljainen kauhu”.
Millaista voisi olla toisenlainen terapia? John D. Caputo käyttää termiä ”therapy of not knowing”. Hänen ajatuksensa ponnistaa eteenpäin Michel Foucault´n Hulluuden historian lähtökohdista; hän kysyy, miten pitäisi vastata siihen tyhjiöön, jonka Järki on tehnyt karkottaessaan mielettömyyden, tehnyt siitä mykän ja tehnyt meistä kuuroja ”yön totuuden” totuudelle – totuudelle, ettei ole Totuutta, totuuksien totuutta. Ei-tietämisen terapia lähtisi liikkeelle halusta kuunnella, mitä ”sairaalla” on sanottavaa.
Jos Caputo vie Foucault´n huomiot uusiin suuntiin, pitkälle ja kauas, niin myös hänen omat ajatuksensa vievät minut jonnekin muualle, uusiin kysymyksiin. Kysyn: Mikä tai kuka on ”palveluksen tekijä” ja kuka ”palveluksen vastaanottaja”? Ehkä ”sairas” voi tehdä terapeutille palveluksen. Ehkä terapeutti ja potilas voivat yhdessä tehdä palveluksen heille molemmille - tai muulle maailmalle, joka yrittää kääntää katsettaan pois tuskasta. Vaikken pidä asetelmaa (potilas-terapeutti) ongelmana, näen terapeuttisuuden olevan pikemminkin kahden ihmisen synnyttämää liikettä kuin toisen toiseen kohdistamaa metodista toimintaa.
Terapia – huomioon ottaminen, huolehtiminen, palveluksen tekeminen – on yritystä vastata kysymykseen, miten on vastattava toisen kärsimykseen. Tavanmukainen idea on, että empatia on oikea vastaus. Onko se kaikkein hedelmällisin tapa? Näin kysyi Mihail Bahtin. Empatia ymmärrettynä eläytymisenä - yhteensulautumisena – toisen asemaan merkitsee oman ulkopuolisuuden pyyhkiytymistä pois.
Bahtin kysyy: ”Mitä voisin saavuttaa, jos toinen sulautuu minuun? Hän näkisi ja tietäisi vain minkä jo näen ja tiedän, hän vain toistaisi itsessään elämäni pakenemattoman suljetun kehän...” Tästä syystä venäläinen ajattelija puhuu empatian sijasta ”luovasta ymmärtämisestä”. Bahtin ajatteli, että luovasti ymmärtävä ei sulaudu toiseen; hän menee toisen näkökulman sisään menettämättä kokonaan ulkopuolisuuttaan, omaa positiotaan, tunnetta itsestään. Kyse on kohtaamisesta, joka mahdollistaa uudet näkökulmat.
Jääkäämme tähän, pysähtykäämme ajattelemaan. Kuka voisi olla palveluksen tekijä, kuka sen vastaanottaja? Miten palveluksen tekeminen olisi mahdollista? Mikä olisi paras palvelus?
