Sympatian ja empatian käsitteistä ja niiden historiasta

(Giordano Bruno)

Sana sympatia tulee kreikan sanasta sympatheia, joka koostuu osista syn (kokoontuminen, yhdistyminen) ja pathos (tuntemus, tuska, kärsimys). Sanaa käytettiin eri tavoin. Esimerkiksi tarkoittamaan mielen ja kehon yhteistä tuskaa, kun koetaan myötätuntoa. Toisaalta se vastaa nykyistä termiä resonanssia, sillä puhuttiin ”jousien värähtelyn sympatiasta”. Latinankieleen sana kääntyi suoraan, mutta latinassa on myös toinen, vastaava sana compassio, josta myöhempien kielien sana myötäntunto juontuu. Yleensä sanan sympatia alkuperäiseksi merkitykseksi ja suoraksi käännökseksi tarjotaan ilmaisua ”tuntea yhdessä”.

Filosofit ovat käyttäneet sanaa monella tavalla. Useimmiten se liitetään moraalifilosofisiin pohdiskeluihin, erityisesti siihen miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Stoalaisille se oli kuitenkin ennen kaikkea kosminen käsite; se liittyi kaiken harmonisuuteen, ja he puhuivat universaalista sympatiasta. Poseidonios puolusti näkemystä, että maailman kaikki komponentit ovat orgaanisesti yhteydessä toisiinsa; tästä oli kyse sympatiassa. Kaikkea yhdisti stoalaisen käsityksen mukaan pneuma, jota ei voi käsittää hengeksi; se on materiaalinen asia tai energia, samantapainen kuin kiinalaisten qi. Sympatia on ymmärrettävä stoalaisten kosmologiassa pneuman ilmaisuksi, sen virtuaaliseksi ilmentymäksi.

Epäsuorasti, mutta eri tavalla kuin myöhemmät sanan käyttäjät, stoalaisetkin liittivät sympatian eettisyyteen; he ajattelivat, että ihmisen sisäisen harmonian piti samastua maailman harmoniaan. Myöhemmin esimerkiksi renesanssiajan ajattelijoilla – esimerkiksi Giordano Brunolla ja Giovanni Battista della Portalla - voi nähdä sanan sympatia samantapaista käyttöä. Renessanssin aikana tällä sympatian näkemisellä kaikkialla oli oma erityinen merkityksensä; se liittyi keskiaikaisen maailmankuvan katoamiseen, mahdollisuuteen tuoda erillään pidetyt asiat yhteen, uudenlaisen tason, ajallisen muotoutumisen tavoittamiseen. Jälkikaikuja tästä sympatian kosmisuudesta voi aavistella myös lukiessaan Gilles Deleuze´n tekstejä. Hän olikin stoalaisten tuntija ja sympatisoija, vaikka tosin tunsi myös toisen, empiristien perinteen hyvin.

Skotlantilaiset moralistit alkoivat 1700-luvulla puhua sympatiasta käyttäen sitä moraalisena käsitteenä; se oli tärkeä sana muun muassa Adam Fergusonille, empiristi David Humelle ja Adam Smithille. Monien tulkitsijoiden mukaan monessa yhteydessä Hume tai Smith käyttävät sanaa sympatia sellaisella tavalla, että se pitää sisällään myös sen mistä myöhemmin on puhuttu empatiana.

Esimerkkinä Hume. Yleensä sanotaan, että hänelle moraali perustuu tunteeseen, ei järkeen. Tämä on totta, mutta asia on hiukan monimutkaisempi. Kun Hume tekee sympatiasta moraalin perustan, kyse ei ole jostakin erityisestä tunteesta, myötätunnosta tai säälistä, vaan pikemminkin eräänlaisesta yleisestä toiminnosta, joka tekee tunteista kommunikoitavia. Hänelle sympatia oli ”idean muuttumista vaikutelmaksi (impression) mielikuvituksen kautta”. Tämän operaation seurauksena kokee toisen tunteen jäljen, samankaltaisen tunteen laadun, vaikkei yhtä voimakkaana. Hän erottaa sympatian siitä mistä hän käyttää termiä ”emotional contagion” (emotionaalinen tartunta). Sympatiassa ymmärtää ja tunnistaa toisen tunteen lähteeksi.

Hume ilmeisesti itsekin aavisti, että moraali on näin heikoilla jäillä. Se mikä ei ole lähellä, lähipiirissä, ei herätä sympatiaa niin paljon ja silti hän ajatteli moraalisen velvollisuuden koskevan myös etäisiä, kaukaisia ihmisiä. Termi alkaakin väistyä hänen kirjoituksistaan myöhemmin, ja hän puhuu enemmän myötätunnosta ja mausta (moraalinen maku).

Empatia on täysin erilainen käsite, vaikka se on liitetty sympatiaan, asetettu sitä vastaankin. Se ei ole koskaan ollut kosmologinen käsite eikä oikeastaan kovin paljon eettinenkään. Saksalaiset filosofit ja psykologit alkoivat 1800-luvulla käyttää Einfühlungs. Se oli saksannos kreikan sanasta empatheia ja alunperin se liitettiin estetiikan ongelmiin; samasta ilmiöstä käytettiin joskus myös ilmaisua ”esteettinen sympatia”. Kirjaimellisesti Einfühlungs merkitsee ”sisään tuntemista” (eng. Feel into) Englantilainen psykologi Edward B.Titchener käänsi sanan vuonna 1909 käyttäen sanaa empathy.

Sana ei alunperinkään liittynyt moraalisiin, pikemminkin esteettisiin kysymyksiin ja myöhemmin – erilaisista merkityksistä ja merkityseroista huolimatta – se on yhä liittynyt enemmän kysymykseen ymmärtämisestä. Empatian ajatellaan olevan kyky, jonka avulla voi ymmärtää toisen tunteita, asettua toisen asemaan. Sen takia se on liitetty kuvittelukykyyn ja viime aikoina siitä on alettu puhua älykkyytenä tai sen muotona. Estetiikka ja taidefilosofia on unohtanut nämä käsitteet; ongelmat ovat toiset. Empatia on ennen kaikkea psykologiassa käytetty käsite, vaikka jotkut ovat tehneet siitä eräänlaisen moraalisen kriteerin.

Miten näitä sanoja nykyisin käytetään? Jos sanon: ”X on sympaattinen” tai ”X on empaattinen” ero tulee selväksi. Jos sanon jotain sympaattiseksi, ilmaisen jonkun herättävän jotain. Kun puhun jostakin ihmisestä empaattisena, väitän hänellä olevan erityisiä kykyjä. Kun tapaan jonkun sympaattisen ihmisen, haluan tehdä hänen kanssaan asioita, vaikka hänellä ei olisi mitään tekemistä kanssani. Kun odotan jonkun olevan empaattinen, oletan hänen ymmärtävän minua, asettuvan paikalleni. Sympaattinen liikuttaa minut paikaltani, empaattinen asettuu paikalleni. Empaattinen samastuu minuun, sympaattinen on myötäntuntoa herättävä, miellyttävä.

Empatia on emotionaalinen, älyllinen ja kuvitteellinen  prosessi, jossa joku osallistuu toisen mielen sisältöihin, ymmärtää niitä. Sympatia on pikemminkin symbioosi, yhteiselämää: kaksi hyvinkin erilaista oliota luovat läheisen yhdyselämän hyötyen toisistaan eikä näiden olentojen tarvitse ymmärtää toisiaan, tuntea toisen tunteita.

Yksinkertainen huomioni on siis tämä: Jos näitä sanoja käyttää puhuttaessa etiikan kysymyksistä, ongelma ei ole sama. Olennaista olisi siis tietää, mikä on todellinen ongelma. Monet niin sanotut moraaliset tunteet – esimerkiksi syyllisyys, häpeä, sääli – voivat olla epäilyttäviä. Ovatko sympatia ja empatia hyviä sanoja? Haluammeko siirtyä paikaltamme, mennä toisen paikalle? Millä oikeudella teemme sen? Entä kunnioitus ja itsekunnioitus?

Terapiasta eli Palveluksen tekemisestä

(Mihail Bahtin)

Vaikka -90-luvulta lähtien on alkanut sinne ja tänne syntyä sekä filosofiakahviloita että filosofien vastaanottoja, monet kieltävät filosofian terapeuttisuuden. He sanovat, että ”filosofin konsultaatio” ei ole terapiaa, vaan vaihtoehto terapialle... Antiikin maailmassa ei silti vielä ollut tavatonta kuulla, että filosofit sanoivat pyrkivänsä parantamaan ”sielun sairauksia”. Monet henkisistä harjoituksista, joita filosofit käyttivät ja suosittelivat, olivat luonteeltaan kriittisiä (ne arvostelivat tapoja) ja pedagogisia (ne pyrkivät muokkaamaan, kouluttamaan), mutta monien tulkintojen mukaan myös terapeuttisia. Eivätkä kaikki filosofit torju sanaa ”terapia” vieläkään.

Sana terapia tulee kreikan sanasta therapeia, joka yleensä tarkoittaa hoitamista, parantamista, mutta kirjaimellisesti huomion omistamista jollekin, palvelemista, huolehtimista. Me olemme tottuneet ajattelemaan terapia-suhteen niin, että siinä on yksinkertaisimmillaan vain kaksi osaanottajaa: potilas (tai asiakas) ja terapeutti. ”Palveluksen tekijä” on terapeutti ja hänen toimintansa kohde on ”vastaanottaja”.

Itse en ole nähnyt suureksi ongelmaksi tätä jäykkää asetelmaa, jota ammattilaisuus ja siihen liittyvät käytännöt vahvistavat; ongelma on se, että terapeutti ei voi kuulla eikä kuunnella suoraan, välittömästi, ilman ”tietonsa” ja ”teoriansa” suodatinta. Tässä on kyse vastaavasta asiasta kuin silloin, kun puhe vaientaa, tahtoo työntää syrjään. Puhe voi olla keino hiljentää, vaimentaa, vaientaa. Tämä ei ole mikään uusi asia. Kierkegaard huomasi tämän 1800-luvulla. Hän puhui lehdistön lörpöttelystä ja kirkon jatkuvasta puheesta, jonka tarkoitus ei ollut yksinkertaisesti ”levittää sanomaa”, vaan hiljentää uskomiseen, spirituaalisuuteen liittyvät tunteet, erityisesti uskomiseen, aitoon uskoon liittyvä ahdistus – Kierkegaardin sanoin ”aidon uskon hiljainen kauhu”.

Millaista voisi olla toisenlainen terapia? John D. Caputo käyttää termiä ”therapy of not knowing”. Hänen ajatuksensa ponnistaa eteenpäin Michel Foucault´n Hulluuden historian lähtökohdista; hän kysyy, miten pitäisi vastata siihen tyhjiöön, jonka Järki on tehnyt karkottaessaan mielettömyyden, tehnyt siitä mykän ja tehnyt meistä kuuroja ”yön totuuden” totuudelle – totuudelle, ettei ole Totuutta, totuuksien totuutta. Ei-tietämisen terapia lähtisi liikkeelle halusta kuunnella, mitä ”sairaalla” on sanottavaa.

Jos Caputo vie Foucault´n huomiot uusiin suuntiin, pitkälle ja kauas, niin myös hänen omat ajatuksensa vievät minut jonnekin muualle, uusiin kysymyksiin. Kysyn: Mikä tai kuka on ”palveluksen tekijä” ja kuka ”palveluksen vastaanottaja”? Ehkä ”sairas” voi tehdä terapeutille palveluksen. Ehkä terapeutti ja potilas voivat yhdessä tehdä palveluksen heille molemmille - tai muulle maailmalle, joka yrittää kääntää katsettaan pois tuskasta. Vaikken pidä asetelmaa (potilas-terapeutti) ongelmana, näen terapeuttisuuden olevan pikemminkin kahden ihmisen synnyttämää liikettä kuin toisen toiseen kohdistamaa metodista toimintaa.

Terapia – huomioon ottaminen, huolehtiminen, palveluksen tekeminen – on yritystä vastata kysymykseen, miten on vastattava toisen kärsimykseen. Tavanmukainen idea on, että empatia on oikea vastaus. Onko se kaikkein hedelmällisin tapa? Näin kysyi Mihail Bahtin. Empatia ymmärrettynä eläytymisenä - yhteensulautumisena – toisen asemaan merkitsee oman ulkopuolisuuden pyyhkiytymistä pois.

Bahtin kysyy: ”Mitä voisin saavuttaa, jos toinen sulautuu minuun? Hän näkisi ja tietäisi vain minkä jo näen ja tiedän, hän vain toistaisi itsessään elämäni pakenemattoman suljetun kehän...” Tästä syystä venäläinen ajattelija puhuu empatian sijasta ”luovasta ymmärtämisestä”. Bahtin ajatteli, että luovasti ymmärtävä ei sulaudu toiseen; hän menee toisen näkökulman sisään menettämättä kokonaan ulkopuolisuuttaan, omaa positiotaan, tunnetta itsestään. Kyse on kohtaamisesta, joka mahdollistaa uudet näkökulmat.

Jääkäämme tähän, pysähtykäämme ajattelemaan. Kuka voisi olla palveluksen tekijä, kuka sen vastaanottaja? Miten palveluksen tekeminen olisi mahdollista? Mikä olisi paras palvelus?