Hassisen Kone
Filosofiakahvila 13.10./14.10.
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.
Filosofiakahvila Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa mahdollisesti vasta marraskuun alussa.
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Kaikki paikat ovat pullollaan empatiaa, ymmärrystä,
välittämistä ja hoivaa. Silti väkivalta, sodat ja tyrannia jatkavat
voittokulkuaan. Onko meidän ymmärryksessämme jokin vika? Vai onko moraalisessa
periaatteessamme väärä suunta?
Minusta välitetään ja vielä pahempaa minua ymmärretään.
Sen takia tekee mieli välillä sanoa: ”Anna minun olla.” Tämä lause kantaa
mukanaan kysymystä, toisenlaista kysymystä: Mitä meidän pitäisi kysyä? Joskus
tällaiset aggressiiviset lauseet ovat filosofoimisen alku, heräytyminen kysymään,
ovat kysymyksemme hyviä.
Sosiologit ja sosiaalityöntekijät tiedostavat ainakin
aika ajoin – jos Richard Sennettiä on uskominen – että toisten auttamiseen
liittyy ongelma. Toista ei välttämättä kunnioiteta, kun häntä autetaan; häntä
ei kohdella autonomisena olentona. Sennett ei puhu varhaisista
luostarilaitoksista, mutta sieltä minä olen löytänyt dramaattisen esimerkin
auttamisen epäilyttävistä puolista. Joku tahtoo pelastaa munkkikokelaan sielun,
varmistaa hänelle taivaspaikan. Auttaakseen häntä käskee totella, riistää
häneltä kaiken tahdon, kaiken itsenäisyyden.
Voimme siis kysyä, ovatko meidän hienot periaatteemme ja
puhdas rakkautemme niin hienoja, niin puhtaita. Tämän kysyminen ei poispyyhi
auttamisen tärkeyttä. Voimme yhä ajatella niin kuin Hermann Broch, että
auttavan käden tarjoaminen apua tarvitsevalle on ihmisen velvollisuus aina.
Kysyminen merkitsee, ettei auttaminen ole niin helppoa; joudumme ajattelemaan
omaa suhtautumistamme, lähtökohtiamme, niitä kategorioita, joiden kautta olemme
toisen luokitelleet.
Don Quijote oli naurettava. Hänen fantasiansa vaeltavasta
ritarista oli haihattelua, hulluutta. Nykyisin häntä hoidettaisiin eli häntä
yritettäisiin auttaa pois kuvitelmistaan. Tämä ei poista sitä, että Don
Quijoten hulluudessa oli jotain jaloa, kaunista, vähintään inhimillistä.
50-vuotias mies kyllästyi olemaan Alonso Quijano, halusi ruumiillistaa, elää
todeksi fantasiat ritareista. Alonso Quijano oli mies,
joka pani parturin astian päähänsä päättäen pitää sitä kypäränä ja näin hänestä
tuli Don Quijote. Kun autamme toista tai
itseämme esimerkiksi irti jostakin, jonka ajattelemme olevan arvotonta,
vaarallista tai vahingollista, saatamme poispyyhkiä myös jotain arvokasta.
Kun katsomme karsaasti lasta tai nuorta ja ajattelemme
hänen olevan häiriintynyt tai rappion tiellä, hän saattaa olla oivaltanut
jotain olennaista tai hänen häiriintyneisyytensä tai rappionsa ovat ainakin
jotain muuta kuin mitä ajattelemme. Auttaminen – tahdomme tai emme sitä – tekee
usein muutakin kuin pelastaa ihmisen hädästä. Siksi kapinallinen ja
aggressiivinenkin lausahdus voi olla paikallaaan: ”Anna minun olla.”
Hassisen Koneen ikivihreä drmatisoi tähän liittyviä
kysymyksiä:
Jos rappio on sitä, että rakastaa
Ottaa hetkistä kii, eikä tahdo tappaa
On mukavaa olla rappiolla
Olla vaan täysi nolla
Rappiolla on hyvä olla
Ei huolet paina, ei rasitu polla
Antaudu sinäkin suosiolla
Taikka anna meidän olla
https://www.youtube.com/watch?v=AeJYeyqPfZI&list=RDAeJYeyqPfZI&start_radio=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti