1700-luvun koirat

Jean le Rond D´Alembert

Tiistaina Fuengirolassa paikka poikkeuksellisesti Barista, mutta poimin kunnantalon edestä/Keskiviikkona Torre del Marissa on, vaikka on pyhäpäivä/Torstain ryhmä kokeilee ravintolaa Bahia, Rafaelin aukiolla La Leonan vieressä.

Ideani ei ole omaperäinen. Muun muassa Peter Sloterdjik (1983) ja Louisa Shea (2009) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet 1700-luvun valistusfilosofeista kääntyivät antiikin kyynikkofilosofien, koirien, puoleen. Diogenes Sinepolaisen hahmo nousee esiin Jean le Rond D´Alembertin, Denis Diderot´n ja Christoph Martin Wielandin teksteissä. Niin Rousseau kuin markiisi de Sade ottivat omakseen kyynikon roolin.  Kyynisen liikkeen uudelleensyntymä vahvisti kapinallisuutta: filosofia pyrki muuttamaan yhteiskuntaa. Kyynisen koulukunnan elävöityminen merkitsi ajattelijan roolin muuttumista.

Tilanne oli ironinen. Nyt ”koirat” liikkuivat salongeissa, peruukit päässä. Valistusajan filosofit saattoivat myös suhtautua ambivalentisti kyynikoihin tai kääntää kyynikot omaa hanketta, valistusta, vastaan. Diderot´n kyyninen mestariteos, Rameau´n veljenpoika, voidaan nähdä kyynikkojen filosofian epäonnistumisena tai myös eräänlaisena valistuksen filosofian kritiikkinä. Rousseauta sekä ihailtiin että haukuttiin ”modernina Diogeneksena”.

Mutta mitä 1700-luvun koirat, siis kyynikkofilosofit, meille opettavat? Voisiko heidän filosofinen tyyli, asenne, koiramaisuus, auttaa meitä? Voisivatko he antaa meille näkökulman omaan aikaamme? Epäilemättä esimerkiksi Voltairen kirjoituksissa kohtaamme osittain tutun maailman. Sosiaalista elämää hallitsee turhamaisuus ja kilpailu maineesta ja asemasta. Poliittinen tilanne oli silti 1700-luvun Saksassa ja Ranskassa oli tietenkin hyvin erilainen. Nykyajan koiran ei tarvitse pelätä tyrannimaista kuningasta. Hän ei kaipaa samaa vallankumousta tai muutosta.

Wielandin tai Rousseaun kyynikkomaisuus oli erilaista. Wieland vierasti Rousseaun häpeämättömyyttä, luonnonmukaisuutta. Epäilemättä hedonistista Wieland torjui myös Diogeneen askeettisuuden. Yksi kyynikkojen tärkeimmistä lähtökohdista, itsenäisyys, riippumattomuus, oli myös 1700-luvun koirien tavoite. Tietynlainen autonomisuus oli valistuksen ihanne, arvo – epäilemättä myös sen poliittinen vaarallisuus. Immanuel Kant määritteli valituksen nimenomaan ulospääsyksi itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

Todellista merkitystä tai mahdollista näkökulmaa ei tarvitse etsiä teoreettisista sisällöistä, vaan siitä tavasta, jolla teoria tai ajatus muuttui käytännöksi, elämäntavaksi. Mielenkiintoista 1700-luvun koirissa on se, että toiset näkivät ajatuksen manifestoitumisen. D´Alembertin ystävät näkivät hänessä Diogeneen. Frederick Suuri, joka ei ollut hänen lähipiiriään, sanoi, että D´Alembert oli se todellinen ihminen, jota Diogenes epätoivoisesti etsi. On mielenkiintoista ja hauskaa ajatella, että ihmiset vertasivat häntä tynnyrissä eläneeseen provosoijaan. D´Alembert loi nimittäin erittäin menestyksellisen uran, oli Ranskan Akatemian jäsen 24-vuotiaana ja oli aikansa arvostetuimpia matemaatikkoja.

Jos otamme vakavasti Diogeneen hahmon, jos otamme hänet eteemme, hän on peili, kauhea peili, joka näyttää miten puutteellisia olemme ajattelijoina ja eläjinä. 1700-luvun koirien esimerkki antaa meille hyvän omantunnon poiketa Diogeneen tavasta elää. Voimme pistää peruukin päähän. He näyttävät, omalla esimerkillään, että silti on tärkeää katsoa miten elää ja miten filosofiasta tekee osallisen yhteiskunnassa.

Voisimme oppia jotain ristiriitaisuudesta, ambiventista asenteesta. Voisimmeko olla todella kyynikkoja, koiria, jos emme pilkkaisi ihanteita, myös omiamme? Sillä yksi asia voidaan sanoa valistusta vastaan: Se epäonnistui, koska siitä tuli pateettista, vakavaa, itsensä vakavasti ottavaa. D´Alembert voisi edustaa kaikkein naiiveinta edistysuskoa, mutta on syytä muistaa: hän nauroi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eläimellinen filosofia

Ihminen ja eläin, luonto ja kulttuuri, ovat asettuneet toisiaan vastaan, toistensa vastakohdiksi länsimaisessa ajattelussa. Mutta jos pystyy näkemään toisin - niin kuin Margot Norris (Beasts of Modern Imagination) tai Vanessa Lemm (Nietzsche´s Animal Philosophy) – kulttuurin elämän näkökulmasta, on uusi, erilailla luova ihminen mahdollinen: sellainen taiteilija tai ajattelija, joka ei imitoi eläintä, luo niin kuin eläin, vaan luo eläimenä.

Ihmisen ja eläimen vastakohta, joka on monta kertaa ollut ihmisen, hänen kulttuurinsa metafyysinen perusta, synnyttää elämään kohdistuvaa dominointia. Vastakohta-ajattelu on synnyttänyt kaksi taipumusta: halun kahlita tai halun palata luontoon. Yritys ajatella ihminen eläimeksi, yritys kokea uudestaan eläimellisyys saa silloin erilaisen muodon kuin Hobbesilla, joka ajatteli, että ihminen on ihmiselle susi. Eläimellisyys on silloin positiivista, luovaa: ei keksitä käytäntöjä ja muotoja, joiden tarkoitus on olla valtaa elämän yli, vaan kehitellään käytäntöjä ja muotoja, jotka ovat täynnä elämää.

On jaoteltu kulttuuri ja luonto, ihminen ja eläin. Jaottelu on tehty ja siksi se voidaan tehdä tekemättömäksikin. Jaottelun seurauksena ihminen suuntautuu luontoon joko vihollisena, hallinan kohteena tai kotina, johon on palattava turmeltuneesta sivilisaatiosta (niin kuin Rousseau´n filosofiassa). Toisaalta luonto on paratiisimainen koti, toisaalta demonisoitu kaaos: Saatanan kuva. Petoeläin ei ole petomainen; vain ihminen, joka vaientaa eläimellisyyden, on Peto, voi edes kuvitella Pedon, joka sekoittuu Saatanaan, tulee kuvaksi Saatanasta. Tehdä tekemättömäksi tämä jaottelu on aikamme tehtävä, kiireellinen tehtävä, jonka vastaanottaminen tulee muuttamaan kulttuuriamme.

Ehkä eläimiltä ei voi oppia sanan tavanomaisessa merkityksessä, koska ne ovat liian outoja, liian toisia, kuin Diogenes, joka otti koiran roolimalliksi. Silti ihmisen voi kuvitella muuhunkin kuin luonnon raiskaamiseen tai sinne palaamiseen, ihmisen ja eläimen sekoittamiseen. Ehkä tulevaisuudessakin taistellaan luontoa vastaan, sen kanssa, mutta toisella tavalla: taistellaan jotta luonto tulisi osaksi kulttuuria, kulttuurin tavoitteeksi. Ehkä silloin luontokin kiittää kulttuuriamme, koska luonto muuttuu, keksii uudestaan luonnon, luovuuden luonnon.

Me tiedämme, että ihminen on eläin, mutta emme halua hyväksyä sitä; ajattelemme ja toimimme itseämme vastaan. Tässä on jotain koomista. Lopulta me voittaisimme enemmän eläiminä, luomalla kosketuksen eläimellisyyteemme; emme sotisi enää turhaa sotaa itsessämme, saisimme eläimen energian käyttöön.

Olen sanonut tämän ennenkin. Uudenlainen ajattelu, toisenlainen suhde, kehkeytyy taiteilijoiden työstä ja ajattelusta. Puhuin Paul Kleestä. Kirjoitin: ”Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.”