Pelin henki

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)


Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Jos jokapäiväinen elämä on epämääräistä huonovointisuutta ja tunnetta paineesta, tarvitsemme enemmän kuin lomaa. Tarvitsemme ajattelua, kysymyksiä. Vaikka pomo ei hengitä niskaan, vaatimus on silti siinä niin kuin Augusto Monterroson dinosaurus on heränneen ihmisen edessä. Miten se on mahdollista? Mikä näkökulma auttaisi näkemään, kiinnittämään huomiota siihen minkä sanotaan olevan välttämätöntä muttei sitä välttämättä ole?

Kun Ludwig Wittgenstein oppi katsomaan, miten sanoja käytetään, hän kehitti kielipelin käsitteen. Voisimme ehkä katsoa elämäämme pelin käsitteen näkökulmasta. Minkälaisia pelejä pelaamme, minkälaisten pelien sisällä olemme? Voisimme kiinnittää huomiota siihen mihin tässä tai tuossa pelissä ei kiinnitetä huomiota. Kiinnittää huomio johonkin: etsiä ja löytää tilaisuus uuteen alkuun. Ensimmäinen askel on monesti se, että kieltäytyy pelistä. Tähän pystyy jopa ahtaissa oloissa, jos omaa rohkeutta. Ottakaamme taas esimerkiksi Albert Camus'n sivullinen Meursault. Hän on ennen kaikkea pelistä kieltäytyjä. Meursault kieltäytyy valehtelemasta ja teeskentelemästä tunteita, joita hän ei tunne. Hän teeskentele, vaikka se auttaisi hänen puolustusta oikeudessa.

Peli säätää ja määrää, millä tiellä kuljemme. Pelin ei tarvitse olla paha; se vain tekee tien vangiksi. Aaro Hellaakoski runoili osuvasti: Tietä käyden tien on vanki,/vapaa on vain umpihanki.

Katsoessamme tilannetta pelin näkökulmasta osaamme ehkä kiinnittää huomiota taktiikkaan. Kyse ei ole aina mahdollisesti toimivista judo-otteista. Taktiikan lähtökohta voi olla meissä, tarkemmin sanottuna suhteessa itseemme. 

Kuvitelkaamme, että arkipäivän sankarimme lukee kirjaa. Leikkikäämme, että kirja sisältää väärää tietoa. Pelin henki on tämä: kirja kehottaa häntä tekemään jotain. Sankarimme on passiivinen suhteessa itseensä. Hän ei varusta itseään, suojele itseään. Näin hän on altis ohjaukselle. Taktiikan muutos merkitsisi toisenlaisen suhteen luomista itseensä. Jos hän olisi vähemmän passiivinen, vähemmän alaikäisyyden tilassa (käyttääkseni Kantin sanoja), peli muuttuisi.

Kirjan tekijä, pastori tai muu ohjaaja ei voi pelata enää samanlaista peliä, jos ohjattu (lukija, seurakuntalainen tai kansalainen) ajattelee itsenäisesti ja kunnioittaa itseään. Teemme pelin vaikeammaksi. Ohjaajamme joutuvat esimerkiksi selittämään päätöksiä, oikeuttamaan ne jne.

Kuka pelastaa itsensä, pääsee ulos? Se joka on valpas. Kuka muuttaa pelin? Se joka on vaikea. Jokapäiväisen elämän ei tarvitse välttämättä olla epämääräistä huonovointisuutta. Jos osaamme analysoida annettua tilannetta, näemme, missä ja miten huonovointisuus kasvaa.

Arkipäivästä ei tarvitse tehdä juhlaa. Sen voi tehdä silti hauskemmaksi. Ongelma ei ole vain huonovointisuus, vaan se, että pidämme sitä itsestään selvänä ja välttämättömänä. Joudumme ajattelemaan. Se on kauhea ponnistus, mutta se voi olla nautinnollista. Uteliaisuus tuottaa nautintoa. Elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi. Voimme kysyä: ”Mitä pelejä voimme pelata? Mitä pelejä voimme muuttaa? Mitä uusia pelejä voimme keksiä?”

Pelit voisisi siis olla mielenkiintoinen näkökulma, vaikka edessämme sitten olisikin umpihanki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellinen filosofinen kysymys

Albert Camus sanoi, että ainoa todella filosofinen ongelma on itsemurha. En usko hänen tahtoneen kysyä, miksi joku tahtoo käyttää kättään itseään vastaan; hän nosti esiin kysymyksen olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä.

Filosofit ovat puhuneet itsemurhan puolesta ja sitä vastaan. He ovat kovia puhumaan. On äärimmäisen epämielenkiintoista olla puolesta tai vastaan. Mielenkiintoista on yrittää olla rohkea, ottaa vakavasti väite siitä, että tämä on todellinen filosofinen kysymys ja yrittää sitten pohtia, miten kysymys pitää asettaa.

Stoalaiset, aina niin maltilliset ja kohtuulliset, osasivat tehdä sen eri tavalla kuin me modernit; he kysyivät, missä olosuhteissa itsemurha on oikea valinta. Mahdottoman sairauden, tyrannian alle jäämisen uhka ja muut vastaavat tilanteet olivat stoalaisille sellaisia olosuhteita, joissa itsemurha oli paikallaan, koska elämä ei olisi enää elämisen arvoista.

Me modernit olemme yksiviivaisempia. Olemme puolesta tai vastaan. Tälle voi nähdä syviä kulturaalisia syitä tai sen voi ymmärtää uudenaikaisen, ihmisen elämän hallintaan liittyvien tekniikoiden seuraukseksi. Moderni valta, biovalta, ei ole valtaa päättää elämästä ja kuolemasta; se on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa niin kuin esim. Foucault ja Agamben todistelevat. Itsemurhasta on tullut kapinaa, ja elämästä jotakin, joka sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja arvokkuutta, on säilytettävä. Ihmisellä ei ole oikeutta elämäänsä eikä siis myös oikeutta päättää kuolemastaan.

Meillä ei ole oikeutta päättää kuolemastamme, mutta ehkä juuri tämä oikeus pitäisi kiireellisesti taistella itsellemme, koska muuten elämäkään ei ole käsissämme. En vain toivo tätä saavutusta. Minua kiinnostaisi riisua itsemurhalta sen kurjuus ja tuskaisuus, tehdä siitä jotain muuta kuin se on, nähdä se ajattelevien, harkitsevien ja rauhallisten ihmisten mahdollisuutena. Mitä osaisimme tehdä riisuaksemme tämän kaavun?

Itsemurhaa tuntuu seuraavan väistämätön kehkeytyvä suru ja ahdistus. Silloin itsemurha ongelmana ei ole enää elämästään ja kuolemastaan päättävän epätoivoa tai hänen tuskaisia mietelmiä menetelmistä. Jotta vähentäisimme tätä turhaa tuskaa, olisi synnytettävä toisenlaisia ideoita, toisenlaisia tyylejä, jotka poistaisivat itsemurhasta sen kiristys- tai protestiluonteen. Niin kuin asiaa pohtinut ystäväni kauniisti sanoo: ”Paitsi itsensä niin pitäisi myös kyetä vapauttamaan läheisensä. Mielestäni tällainen toisen vapauttaminen itse asiassa lähentää ihmisiä.”