Leikki voi kuulostaa oudolta aiheelta, epäfilosofiselta aiheelta, ei tarpeeksi vakavalta aiheelta. Mutta ei ole vakavampaa aihetta, koska mitään ei tehdä vakavammin kuin leikkimistä. Katsokaa vaikka lapsia. Se on tietenkin erilaista vakavuutta kuin meidän aikuisten synkkä yksinpuhelu rahahuolien keskellä.
On monenlaisia tapoja lähestyä teemaa. Johan Huizinga, hollantilainen historioitsija ja ajattelija on kirjoittanut leikistä kuuluisan esseekirjan, jossa kuvaa monia ihmiselämän alueita mm. runoutta ja sotaa, leikkinä. Ne ovat kulturaalisten käytäntöjen ”pohjana”, perustana, vaikka Huizinga itse kuvaa, määrittelee leikin ”turhaksi”, jopa järjettömäksi, sellaiseksi toiminnaksi, joka ei tavoittele hyötyä tai ainakaan välitöntä hyötyä.
Toinen, sanoisinko syvemmälle menevä ajattelu, metafyysisiin ulottuuvuuksiin menevä leikin filosofia, luo kaikesta, kosmoksesta, kaikesta tapahtuvasta, vision leikkinä. Viittaan tässä esi-sokraattiseen Herakleitokseen ja hänen seuraajaansa, herraan Friedrichiin... Tällaisissa visioissa maailma nähdään eri voimien temmellyskenttänä, niiden keskinäisenä leikkinä. Ihmisen osa on jollain tavalla myöntää tämä leikki, heittäytyä siihen mukaan. Muussa tapauksessa ihminen on hukassa. Herakleitoksen kuuluisa fragmentti: Kuningas on leikkivä lapsi. Leikkivä lapsi rakentaa jotain ja sitten iloisesti sen tuhoaa. Kuka on tämä kuningas? Monen tulkinnan mukaan aika. Kaikki nähdää luomisena ja tuhoutumisena, jatkuvana muutoksena.
Olen ottanut itse seuraavanlaisen näkökulman, joka on eräänlainen välimuoto kulturaalisen ja metafyysisen näkökulman välissä... Ajattelen, että leikki on mahdollisuus, johon tartumme liian harvoin. Emme heittäydy leikkiin mukaan. Enkä puhu nyt eroottisista leikeistä, jotka ovat tärkeä leikin muoto. Leikki on toiminnan tapa, joka poistaa maailmasta sen jähmeän luonteen. Käsillä oleva kivi ei ole leikissä enää pelkkä kivi, se voi olla leikkikalu, jotain muuta. Ajatelkaa, että voisimme suhtautua samalla tavalla moniin muihin käsillä oleviin esineisiin tai asioihin. Maailma paljastaa erilaisia mahdollisuuksia, joille olemme olleet sokeita.
Leikin kautta voisimme siis palauttaa maailmalle sen keskeneräisyyden, sen virtaavuuden, sen muuttuvuuden. Ja voimme palauttaa sen myös itseemme. Eli emme enää ole se jähmettynyt, aina sama, vaan voimme päästä muutoksen tilaan.
Voiko filosofia olla leikkiä tai auttaa tekemään maailmasta leikin? Uskoakseni kyllä. Sillä filosofia purkaa, hajottaa, mutta myös luo (se luo käsitteitä, malleja, ideoita).
Kysymyksiä: Mikä meitä estää leikkimästä? Mikä antautumasta leikkiin?
