Maailmankansalaisuus

Kysyttäessä mistä hän on Diogenes vastasi: ”Olen maailmankansalainen (kosmopolitês).” Jos anekdootti on totta, Diogenes oli ensimmäinen, joka käytti sanaa kosmopoliitti, maailmankansalainen.

Antiikin maailmassa erityisesti stoalaiset kehittivät ideaa maailmankansalaisuudesta. Ideaan liittyi stoalaisilla toistuva ajatus siitä, että maapako ei ole paha asia. He olivat siis kyynikkojen sukulaissieluja tässäkin, mutta Diogenes meni pidemmälle. Kun joku ihmetteli, eikö hän kärsinyt maanpakolaisuudestaan, Diogenes vastasi: ”Typerys! Maanpakolaisuuden ansiosta olen filosofi.” Olla karkotettu, ilman omaa kaupunkia, ei ollut hänelle paha asia niin kuin ei myöhemmin stoalaisillekaan, mutta se oli enemmänkin: se oli siunaus.

Maailmankansalaisuudesta ollaan tehty usein onnellinen asenne, joka mahdollistaa, että ihminen kokee olevansa kotonaan kaikkialla, koko maailmassa. Tässä hengessä Goethe tulkitsi ja eli maailmankansalaisuutta. Radikaalimpi, kriittisempi, tapa tehdä itsestään kosmopoliittia on tehdä kaikista maista itselleen vieraita.

Heinrich Niehues-Pröbsting sanoo, että Diogeneelle maailmankansalaisuus merkitsi ulkopuolisuutta: hän ei ollut integroitunut mihinkään yhteisöön tai yhteiskuntaan. Filosofi etäännytti itsensä ennakkoluuloista ja uskomuksista, joita integroituminen edellyttii. Tästä syystä kosmopoliitilla oli Niehues-Pröbstingin mukaan etuoikeutettu asema; hän näki totuuden ja voi sen kertoa muille.

Maailmankansalaisuus vierautena, ulkopuolisuutena ja yksinäisyytenä voisi siis olla mahdollisuus panna kaikki uudelleen liikkeeseen, mahdollisuus olla hyväksymättä mitään lopullisena, ehdottomana ja itsestään selvänä. Maailmankansalaisuus voisi olla vapauden lähde ja sitä kautta olemassaolon merkitys.