Kaikesta huolimatta...

Paul Tillich

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.joulukuuta:

(Syyskauden viimeinen kerta)

 

Tuskin jaksamme uskoa, että hyveet tekevät onnelliseksi. Varsinkin kun ihmiset ovat keksineet sanoa hyveiksi monia asioita, jotka tekevät onnettomiksi tai lisäävät kärsimystä. Emme jaksa myöskään luottaa, että hyve voisi olla kaikkien hyve. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche kommentoi tätä todeten, että ainakin muotoilua pitäisi muuttaa: ”Sinun hyveesi on sinun terveytesi.”

Cornel West voi silti olla oikeassa, että kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Westin mukaan emme voi rakastaa, jos emme uskalla rakastaa. Ilman rohkeutta emme pysty oikeudenmukaisuuteen. Hyveet vaativat rohkeutta ja siksi rohkeus on Westin mukaan eräänlainen kardinaalihyve.

Toinen esimerkki ajattelijasta, jolle rohkeus oli tärkeä eettinen ja ontologinen käsite, varsinkin teoksessa The Courage to Be (Rohkeus olla olemassa), on tietenkin Paul Tillich.  Rohkeus ilmenee teoissa. Se on yksi hyveistä. Mutta se on myös oman itsen olemassaolon vahvistamista ja myöntämistä (self-affirmation). Rohkeus oli Tillichille mielenlujuutta, kykyä ja tahtoa ylittää pelko ja ahdistus. Epäilemättä siis jotain samanlaista kuin rohkeus (andreia) oli kreikkalaisille tai roomalaisille, esimerkiksi Musonius Rufukselle: se oli vastarintaa ulkoisten tapahtumien edessä, kykyä kestää ne ilman romahdusta.  

Tillichille ihminen on aina ja koko ajan ei-olemisen mahdollisuuden, kuoleman, edessä. Silti hän pystyy, ainakin aika ajoin, rohkeuteen olla olemassa, olla oma itsensä. Jos hän pystyy siihen, hän kykenee siihen kaikesta huolimatta. Enemmän kuin ontologisen rohkeuden yhteys uskoon (Tillich oli teologi) minua kiinnostaa tämä ilmaisu: kaikesta huolimatta.

Tässä onnellisuus – tai jokin mistä espanjalaiset käyttävät sanaa ánimo, henki ja energia, rohkeus – ei ole vain riippumaton ulkoisista asioista, kiinnittymätön siihen mitä meille tapahtuu: ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden pelottavuudesta ja ahdistavuudesta huolimatta voi säilyttää tämän hengen. Tillichin ilmaisu merkitsee, että ihminen voi ylittää itsensä ja kohota kohtaamansa uhkan yläpuolelle. Hän ei välttämättä voita eikä selviä, mutta hän jatkaa silti.

Aavistamme rohkeuden olevan vaikeaa. Emme jaksa pystyssäpäin. On helppo luovuttaa. Miten saavuttaa sellainen päätös tai päättäväisyys, hellittämättömyys, jota tarvitsemme? Millaista harjoitusta ja valmennusta tarvitsemme?

Minulla on uutinen. Ariston Khioslaisen tai Paul Tillichin lukeminen ei riitä. Parhaassa tapauksessa lukeminen inspiroi, vahvistaa meissä olevia hyviä taipumuksia. Se ei inspiroi ja vahvista meitä, jos emme anna sen tehdä sitä. Meidän täytyy tehdä sopimus kirjan tai ystävän kanssa siitä, että kirjan tai ystävän on lupa ja mahdollisuus haastaa ja kannustaa meitä. On myös opittava erottamaan miellyttävä kirja (tai puhe) hyödyllisestä.

Meidän on aktivoitava yhä uudelleen asenne, joka auttaa seisomaan jaloillaan kaikesta huolimatta. Ihminen voi rohkaista itseään. Hän voi valmentaa itseään vaikeaa tai pelottavaa tilannetta varten. Kyse ei ole velvollisuudesta, ainakaan universaalista. Se on henkilökohtainen valinta. Vaikka se on henkilökohtainen valinta, se ei merkitse, että sen tekee kokonaan yksin. Filosofit ovat eri vuosisadoilla esittäneet epäilyksensä siitä, voiko tyhmyydestä päästä yksin, omin avuin. Vaatii valppautta ja älyä huomata, että toiset auttajista ja vapauttajista ovat vääriä vapauttajia.

Andreia oli kestävyyttä, kykyä sietää ja kestää iskuja, vaikeita tilanteita, tapahtumia. Platon oli sielukas ja aristokraattinen, mutta hän neuvoo valmentamaan rohkeutta atletismin  (gymnazein, harjoitella) avulla. Myöhemmin stoalainen Musonius Rufus suosittelee pidättyvyyttä, esim. totuttautumista vähäiselle ruoalle jne. Voimme myös muistuttaa itseämme tärkeistä periaatteista, aktivoida itsessämme hedelmällisiä ajatuksia, jotka vahvistavat meitä. Voimme puhua itsellemme: ”Mitä meille tapahtuu? Mitä teen sen kanssa mitä meille tapahtuu?”  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?

(Reyer van Blommendaelin maalaus vuodelta 1665. Ksanthippe, Sokrateen vaimo, kaataa vesiastian miehensä päähän.)

Kyynikot vastustivat monia tapoja ja instituutiota; he pitivät niitä luonnottomina. Erityisesti avioliiton suhteen he korostivat, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin. Syy oli selvä: filosofin velvollisuus on huolehtia itsestään, kehittää itseään ja auttaa muita. Avioliitto nähtiin yhteensopimattomaksi filosofoinnin kanssa.

Kyynikot eivät silti olleet puritaaneja tai oppien tarkkoja seuraajia. Krates meni naimisiin Hipparkhian kanssa. Hipparkhia on ainoa nimeltä tunnettu naiskyynikko. Mainittakoon, että Krates, kuuluisan Diogeneen oppilas, oli Zenonin, stoalaisen koulukunnan perustajan, opettaja. Kyynikot ja stoalaiset olivat siis läheisiä, mutta stoalaiset puolestaan suhtautuivat yleensä erittäin myönteisesti avioliittoon.

Roomalainen filosofi Gaius Musonius Rufus, stoalainen, puolusti avioliittoa ja arvosti sitä. Hän kirjoitti tutkielman aiheesta Onko avioliittto haitta filosofiselle pyrkimykselle? Musoniuksen mielestä avioliitto on hyväksi ihmiselle, ja filosofin tulee ottaa johtoajatuksekseen se mikä sopii ihmiselle ja on luonnollista. Mennessään avioon filosofi antaa muille ihmisille esimerkin sopivasta käytöksestä.

Asettumatta kenenkään puolelle totean siis, että avioliitto on ollut filosofisen pohdinnan aihe ja kysymys koski myös sitä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa vai päinvastoin. Vaikka myöhemminkin avioliitto on ollut satiirikkojen, psykologien ja moralistien aiheena, filosofit eivät ole sitä pohtineet. Silti kysymys siitä, miten filosofin tulisi elää ja millaisia uhrauksia hänen mahdollisesti on tehtävä, ei ole kokonaan väistynyt.

Haittaako avioliitto tai joku muu konventionaalinen asia filosofia ja hänen pyrkimyksiään? Voidakseen vastata kysymykseen on määriteltävä ensin filosofinen pyrkimys. Jos filosofia ymmärretään kriittiseksi asenteeksi, kyseenalaistamiseksi ja elämäntavaksi, jota luonnehtii omistautuminen ajattelulle, emme voi heti vastata silti vieläkään, koska avioliiton haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu avioliiton luonteesta. Tästä päädymme uuteen kysymykseen siis: Millainen avioliitto on haitaksi ja millainen hyödyksi?

Kysymykseen voi antaa helposti kyynisiä ja sovinistisia vastauksia; voi sanoa, että filosofimies hyötyy kovasti sellaisesta avioliitosta, jossa nainen hoitaa kaikki taloustyöt. Mies ehtii keskittyä tärkeään työhönsä. Tarkoitan hyödyllisyydellä kuitenkin enemmän tai tarkoitan sillä muuta. Jos filosofinaisen aviomies osaa muutakin kuin vaihtaa auton renkaat, voi hän ehkä keskustella vaimonsa kanssa ja tuoda oman, mahdollisesti erilaisen näkökulman filosofin pohdiskelemiin aiheisiin. Tässä tapauksessa avioliiton hedelmällisyys filosofialle perustuisi keskustelun, dialogin mahdollisuuteen.

Hyödytön tai haitallinen avioliitto filosofille voisi siis olla sellainen, jossa keskustelut ovat rutiininomaisia ja köyhiä. Toisaalta voisi ajatella, että vaikea, huono, kurja avioliitto olisi hyödyllinen filosofille; se saattaa pakottaa ajattelemaan elämänarvoja, elämän tarkoitusta ja vaikka mitä.

En halua silti pysähtyä tällaiseen humoristisen huomautukseen, vaan kääntää kysymyksen suuntaa. On nimittäin yhtä viisasta kuin kysyä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa, asettaa kysymys filosofin sopivuudesta avioliittoon. Tämäkin voi vielä kuulostaa hassuttelevalta muotoilulta, mutta tähtään pohdintaan filosofian mahdollisesta käytöstä avioliitossa. Voiko filosofia auttaa meitä avioliitossa tai jossain muussa suhteessa? Tuhoisiko filosofia avioliiton? Millaista filosofiaa avioliitto tarvitsisi?