Elämäntaito Lichtenbergin mukaan

 

Georg Christoph Lichtenberg

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 27.marraskuuta:

Elämäntaito merkitsi Georg Christoph Lichtenbergille (1742-1799) hänen omien sanojensa mukaan kykyä tehdä jokaisesta hetkestä hyvä – tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista riippumatta kohtalon oikuista, siitä tapahtuuko sinulle jotain hyvää tai huonoa.

Näkemys ei vaikuta erityisen syvälliseltä. Se on silti huomionarvoinen. Lichtenberg ei tavoittele kuuta tai taivasta, täydellistä onnellisuuden tilaa eikä kiinnitä tavoitetta siihen mitä meille tapahtuu, ulkoiseen tilanteeseen. Tavoite ei liity siihen, mitä yleensä sanomme onneksi tai onnellisuudeksi – siihen että tunnemme itsemme onnellisiksi tai siihen että asiamme ovat hyvin.

Erityisen huomionarvoista on se, että Lichtenberg tuntuu herättävän henkiin vanhan ajatuksen elämäntaidosta, kreikkalaiset käyttivät nimitystä tekhne biou. Ajatus ei olisi ollut mahdollinen, jos bios, elämä olemassaolona, olemassaolon suuntana olisi vain elämä biologisella tasolla.

Bios on elämä, joka voidaan arvioida hyväksi tai huonoksi; käytettäessä tätä käsitettä viitataan siihen mitä meille tapahtuu ja sitä mitä meille tapahtuu katsotaan tietystä näkökulmasta. Sitä katsotaan kysyen, mitä tehdä sillä mitä meille tapahtuu. Tämä merkitsee, että elämää voi sanoa hyväksi, vaikka kohtaisikin onnettoman sattumuksen. Kyse on siitä, miten kohtaa nämä tapahtumat ja mitä niiden kanssa tekee. Tästä seuraa, että se mitä me sanomme onnellisuuden puutteeksi – asioiden luisuminen raiteiltaan tai kärsimys – eivät merkitse, ettei elämä olisi hyvä. 

Epäilemättä on vaikea tiivistää Lichtenbergin näkemyksiä. Hän ei esittänyt niitä systemaattisessa muodossa. Lichtenberg kirjoitti vain fragmentteja ja hän kirjoitti niitä vuosikymmenien ajan.  Havaintoja ja arvauksia on silti mahdollista tehdä. Lichtenberg  katsoi hyvän elämän, elämäntaidon ja ymmärryksen kysymystä dietetiikan näkökulmasta. Dietetiikka merkitsi hänelle muutakin kuin ruokavaliooppia – se koski myös henkisten asioiden ”ruokavaliota”. Lichtenbergin mukaan ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

 

Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia. On mahdollista väittää, että Lichtenberg ei ollut kaukana tästä ajatuksesta, vaikka hyveet olivat muita. Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

 

Vaikka Lichtenbergin muotoilu omasta elämäntaidon ideastaan ei sisällä ajatusta tai kysymystä siitä, mitä sen kanssa tehdään mitä meille tapahtuu, hänen omat sanansa toisaalla viittaavat tällaisen ajatuksen läsnäoloon. Muotoilu on hyvin epäkreikkalainen. Lichtenberg puhuu luulosairaudesta kykynä uutta siitä mitä meille tapahtuu suuri määrä myrkkyä omaan käyttöön.

 

Opimme Lichtenbergin esimerkin kautta, että myös uudella ajalla on yritetty elvyttää elämäntaitoa. Opimme myös, että velvollisuusmoraalin ja synnintunnon painolastista huolimatta kysymyksen voi esittää yksilöllisellä tasolla, hyvän ja pahan kivitaulun selän takana.

 

Kaikkein tärkeintä on, että Lichtenberg saa meidät kysymään, voisimmeko uudestaan nostaan esiin tämän kysymyksen, tehdä siitä oman kysymyksemme...

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuoleman filosofia, elämisen taito

(Francisco Goya: Ennen kuolemaa)

Kuolema ei ole ongelma, elämä on. Meidän ei tarvitse jokapäiväisesti miettiä, miten kuolla, mutta joudumme kysymään, miten pitäisi elää. Kuolema ei silti ole merkityksetöntä. Sillä on oma erityinen arvonsa elämässä...

Oma kuolema on raja; sen läsnäolo on rajallisuuden läsnäoloa ja sellaisena se mahdollistaa kokonaisuuden, idean kokonaisuudesta: elämä on samalla tavalla rajallinen ja rajattu kuin taideteos. Kuolema on horisontti, siis näkökentän raja, josta katse kimpoaa edeltävään - tähän  elämään. Kuolema pakottaa ajattelemaan elämää, tekemään valintoja. Emme omista elämää ja siksi omistaudumme sille, teemme siitä omaa.

Toisen kuolema tekee maailmaan reiän, tuo ihmiseen tyhjyyden, tekee korvaamattoman puutteen. Sen opetus on siinä, että emme omista ihmisiä. Koska emme omista ihmisiä, emme voi suunnitella heidän elämäänsä, käsikirjoittaa heille pysyvää ja muuttumatonta paikkaa elämässämme. Kuolema merkitsee kaiken pakenevuutta, katoavaisuutta; se näyttää siis elämän yhden puolen, ja näemme, että kuolema on elämää, elämä kuolemaa. Ei ole vastakohtaa, tässäkään...

Aina juhlapuhutaan siitä, miten odotettu elinikä on kasvanut ja kasvaa. Elinikä kasvaa ja kuolemasta tulee entistä vaikeampaa, jotenkin paheksuttavaa. Moderni valta, erityisesti lääketieteen harjoittama valta, on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa. Elämä sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja sisältöä, biologisena prosessina, on säilytettävä eikä se ole meidän elämää.

Pitkä elinikä on tavoitteena sukua kuolemattomuuden halulle: se on omistushalua ja vallantahtoa. Kunnioitettavan iän saavuttaminen voi kieltämättä olla kunnioitettavaa; se todistaa, että on kestänyt ja jaksanut, mennyt läpi vaarojen. Mutta itseisarvona se ei välttämättä ole elämänmyönteinen tavoite. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta: ”Onhan sentään halu elää pitkään merkki elämänmyönteisyydestä...” Silti omistushalu ja vallantahto paljastaa himon luonteen: rakastetaan elämää, koska ollaan totuttu elämään, ei siksi että olisi totuttu rakastamaan.

Kuolema on vaikeaa, koska on uusia tekniikoita säilyttää sitä, venyttää sitä, pitää sitä yllä. Kun elämä ei ollut eikä teknisistä syistä edes voinut olla tällaisen uudenlaisen himon kohde, kuolema oli erilainen asia. Se saattoi aiheuttaa surua, sitä yritettiin välttää, sitä karkotettiin taikakeinoin, mutta se oli koko ajan läsnä. Jos osaamme katsoa erilaisesti, se on mahdollista vain historian läpi, katsoen genealogisesti, ja silloin suhteemme kuolemaan saattaa alkaa näyttää joltakin ei niin itsestään selvältä, oudolta, yhtä oudolta jopa kuin egyptiläisten haudat.

Jos onnistumme luomaan uuden perspektiivin, suhteemme kuolemaan saattaa mahdollistaa uuden taidon elää. Siksi tämä kysymys voi olla elintärkeä filosofialle, jos filosofia joskus vielä tahtoo päästä kysymään kysymyksiä elämäntaidosta. Millaista kuoleman filosofiaa tarvitsemme, jotta voisimme uneksia elämäntaidosta? Onko välttämättä luotava kuoleman filosofia?

Francisco Goyan piirros nimeltään Ennen kuolemaa on näkökulma kuolemaan, filosofisempi kuin suurin osa filosofien juhlallisista vakuutuksista opettaa kuolemaan.  Siinä hyvin vanha nainen istuu peilin edessä kaunistamassa itseään. Hänen ympärillään olevat kolme hahmoa pilkkaavat ilmeisesti heitä ylemmässä asemassa olevaa, varakasta naista. Ilkeä ja irvokas kuva, osa Goyan mustinta tuotantoa. Mitä kuva viestii, mitä se kertoo ihmisen suhteesta kuolemaan? Kuvan nainen kieltää kuoleman, kieltää elämän, elää haaveessa; hän tekee jotain turhaa. Muut näkevät kuoleman, väistämättömän, todennäköisesti melkein välittömän, mutta nainen ei näe ja siksi hän tekee jotain turhaa. Tätä on todellinen turhamaisuus, ei niin kovin vierasta meidänkään aikana.

Elämäntaito saattaisi edellyttää sitä, ettemme tekisi sitä mikä on turhaa, vaan keksisimme mikä on merkityksellistä. Voimmeko keksiä sen, jos olemme niin kuin tuo nainen ennen kuolemaa peilin edessä itseämme näkemättä? Ehkä elämäntaito joskus merkitsee muutakin kuin pitkään elämistä ja se merkitsee taas kykyä suurempaan onnellisuuteen tai suurempaan ylpeyteen. Sitä ennen jatkamme hengityskoneessa.