Ihmiskunnan puolesta, sitä vastaan

 

Filosofiakahvila 24.2./25.2./26.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun nykyisin keskustellaan yhteiskunnallisista kysymyksistä, esiin nousee silloin tällöin radikaalin hahmo. Riippumatta puhujan ideologiasta, radikaali on melkein aina jotain hyvin negativiista, ainakin vaarallista. Se samastuu ääriliikkeisiin, jopa terrorismiin. Jos radikaali on vaaraton, hänet leimataan idealistiksi, haaveilijaksi. Ryhtymättä puolustusasianajaksi haluaisin tehdä muutaman huomautuksen, ihan vain rauhallisemman, historiallisesti osuvamman kuvan luomiseksi.

Ihmisiä haukutaan tai kehutaan radikaaleiksi, kun he vain päästävät suustaan joitakin valmiita muotoiluja tai jopa kuluneita iskulauseita. Tämä tulee erityisen selväksi, kun katsoo ja kuuntelee, mitä tapahtui kommunistisissa liikkeissä. On kuitenkin ollut niitä, joiden näkemyksen mukaan radikaalisuus vaatii enemmän; se on oman elämänsä pistämistä peliin ja se on henkilökohtaisen sitoutumisen jopa fyysistä ilmenemistä. Tällaista näkemystä ei voi puolustaa puhtaan teoreettisesti tai abstraktisti. Sen täytyy ruumiillistua ja täytyy löytää eläviä esimerkkejä. Esimerkkejä löytyy, sympaattisia ja antipaattisia.

Ilman että yrittäisin abstraktisti puolustaa tätä näkemystä, täytyy todeta, että sanan radikaali pohjana on latina sana radix, juuri. Radikalismi on juuriin menemistä. Tässä mielessä teoriakin voi olla radikaali. Jollakin filosofilla voi olla jokin termi tai käsite, jonka myöhemmät filosofit radikalisoivat; he vievät sen pidemmälle, enemmän perusteisiin. 

Antiikin filosofisista koulukunnista radikaaleimpia olivat skeptikot ja kyynikot. Kyynikot ovat tietyssä mielessä ilmeinen esimerkki: he eivät kirjoittaneet, teoretisoineet, vaan yrittivät ruumiilistaa oppinsa (jos mistään opista voi edes puhua). Diogenes Sinopelainen näki ja koki, että hänellä on missio. Hän taisteli, muttei vain itsensä tähden; hän halusi auttaa koko ihmiskuntaa, tehdä siitä vapaamman, ehkä onnellisemman. Koska hän taisteli kaikkia konventioita vastaan, se oli hyvinkin aggressiivista ja skandaalimaista. Olen muotoillut kyynikkojen periaatteen näin: Ihmiskunnan puolesta, ihmiskuntaa vastaan.

Kuvittelen, että tämä muotoilu soveltuu ainakin joihinkin muihinkin radikaaleihin. Näin voisi sanoa esimerkiksi Pentti Linkolan taistelusta, tosin muotoilun ensimmäinen kohta (ihmiskunnan puolesta) oli hänen tapauksessaan hyvin suhteellista.

Radikalismista ja radikaaleista puhutaan vain ideologisella tasolla. Tämän yksi seuraus on, että vastustajat sanovat radikaalin olevan väärässä tai ainakin menevän liian pitkälle. Ns. radikaalit joutuvat samaan peliin ja yrittävät oikeuttaa toimintansa tai sanansa. Kun he yrittävät oikeuttaa tekemisensä, heistä tulee ideologeja, he viittaavat arvoihin, puhuvat abstraktisti, toisin sanoen ovat vähemmän radikaaleja.

Kun lähtökohta on ihmiskunnan puolesta ja ihmiskuntaa vastaan, näemme ehkä joitakin arvoja toiminnassa, mutta yhtä olennainen, toiminnan sydämessä oleva sana on vaara. Jos joku varoittaa ydinaseista, hän ei välttämättä ole ideologi, esimerkiksi pasifisti. Hän voi olla ydinfyysikko. Tietenkin hänen puheissaan on arvoja. Hän pitää parempana, ettei ydinaseita käytettäisi. Jollakin tasolla hän pitää elämän säilyttämistä tavoittelemisen arvoisena.

Ääriliikkeistä ja radikalismista puhuminen kriittisesti on joskus tarpeen, mutta puheet lankeavat usein poleemisuuteen. Poleemisuus ei synnytä mitään uutta. Radikaalisuus saattaa joskus olla tarpeellista – ei vain siksi, että on hyvä, että joku varoittaa meitä vaaroista, vaan myös vastarinnan tai kritiikin tehokkuuden lisäämiseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilyttävät sanat

Kissa ja herra Bahtin

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanat ovat epäilyttäviä. Ne ovat niin epäilyttäviä, että monet (myös filosofit) ovat pyrkineet eroon niistä.

1.Epäily

Ottakaamme esimerkiksi sana epäily - sana jota filosofit hellivät.

Joku tarttuu sanakirjaan ja toteaa, että epäily on espanjaksi duda. Sanaa ei kuitenkaan käytetä samalla tavalla espanjassa ja suomessa. Esimerkkilause:

Dudo que haya un gato en la caja

Epäilen, että laatikossa on kissa

Suomennos on suora, mutta virheellinen. Lauseet merkitsevät päinvastaisia asioita. Espanjankielisessä lauseessa esitetään epäluottamus siihen, että laatikossa olisi kissa. Suomenkielisessä lauseessa esitetään uskomus, että se todella on siellä. Jotta suomenkieliseen lauseeseen saataisiin sama merkitys, sivulause pitäisi muuttaa kielteiseen muotoon.

Mitä tästä voisi päätellä? Ehkä ettei suomeksi voi epäillä?

Epäily on filosofiassa - on se metodista tai ei - kriittistä suhtautumista varmoina pidettyihin asioihin. Se on kysymistä, tyytymättömyyttä valmiisiin vastauksiin. Tällainen voi olla harvinaista tai sitten ei. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla epäily on usein aivan toisenlainen merkitys. Poliisi epäilee, että olen rikkonut lakia. Äiti epäilee, että lapsi on tehnyt pahoja. Tämä merkitys on yleisempi, koska tällaiset epäilyt ovat tavallisempia kuin filosofiset asenteet maailman edessä.

Kaksi englanninkielistä lausetta:

I doubt

I suspect

Ja niiden suomennokset:

Minä epäilen

Minä epäilen

Elokuva, joka minulle näytti epäilyn epäilyttävyyden, on John Patrick Stanleyn ohjaama Doubt (2008). Itse asiassa elokuva näyttää, miten syövyttävä epäily voi olla ja miten se voi vahingoittaa. Se näyttää myös, että epäilyllä voi olla monta suuntaa.

2. Radikaali

Kun käytetään sanaa radikaali, sillä tarkoitetaan yleensä (nykyään) jotain kielteistä; se on haukkumasana, yritys väheksyä toista, erityisesti poliittista vastustajaa tai vihollista. Todellisuudessa monet radikaaleiksi haukutuista ei ole radikaaleja, juuriin meneviä. He vain puhuvat, muodostavat suussaan kaavoja ja lauselmia.

Sana on suosittu, mutta sen kuullessaan pitäisi hälytyskellojen soida. Sana opettaa, että sanat eivät ole viattomia. Niitä käytetään poliittisessa pelissä, valtataistelussa ja strategioissa.

3. Kantasuomalainen

Mark C. Taylor sanoi: ”The words are telling stories.” En tiedä, millaisen tarinan kertoisi sana “kantasuomalainen”, jos sitä dekonstruoisi taylorilaisesti. Minulle tässä on yksi esimerkki epäilyttävästä sanasta, koska se koko ajan muistuttaa vieraan, toisen, toiseuden jatkuvasta invaasiosta: pelottavan erilaisen tunkeutumisesta suomalaisuuteen ja suomalaiseen.

En tiedä, mitä tapahtui ja mihin sanaa tarvittiin. Suomessa puhuttiin maahanmuuttajista ja huomattiin, etteivät he ole homogeeninen ryhmä, vaan osa on jopa suomalaisia. Siksi humanismin ja poliittisen korrektiudenkin nimissä kai keksittiin sana erottamaan yhdet suomalaiset toisista. Erottelu tehtiin, jotta vältyttäisiin yhdeltä erottelulta, mutta vaikutukset voivat olla samat.

Vaikka kissat tunnistavat kissat, koirat tunnistavat koirat, ihminen ei annan tunnista ihmistä ihmiseksi eikä suomalainen suomalaista. Minun kuulteni eräs suomalainen ihmetteli kerran, että hyvin se Ruben Stiller puhuu suomea. Stillerkin on kommentoinut termiä kantasuomalainen ja ehdottanut uusien sanojen lanseeraamista. Niistä osuvin on ehkä plasebosuomalaisuus. Hän kirjoittaa: 

”Suomalaisuutta käytetään nykyään yleisesti plasebona eli lumelääkkeenä. Kun globaali markkinatalous uhkaa, ja työpaikat lähtevät alta, suomalaisuuden plasebo parantaa oloa.”

 P.S. Kuvittelen, että sanan kanta on varastettu kielitieteessä käytetyistä sanoista varhaiskantasuomi (suomalais-saamelaisten kielten kantakieli) ja myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kantakieli).

Kissa ja herra Deleuze

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila