Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.

Oppia ei-tietäminen

Tahdon sanoa yhden asian, kun se niin riivasi osaa filosofiakahvilan keskustelijoista tämä ei-tietämisen käsite ja sitä rumanakin pidettiin...

Tietäminen ja muistaminen ovat asioita, joita teemme väistämättä, mutta unohtaminen ja oppiminen pois vaativat taitoa.

Miten voisi oppia ei-tietämisen taidon? Kyse ei ole siitä, että puolustaisi typerää tietämättömyyttä tai haluaisi yksinkertaisesti kieltäytyä ymmärtämästä. Tarkoitus on oppia pääsemään ymmärryksen kahleista tai kuten Cixous sanoisi ”ei anna olla ymmäryksen lukitsema”.

Tulkaa hulluiksi tai viisaiksi, realisteiksi tai surrealisteiksi, mutta pitäkää kysymysmerkki mukana.

George Bataille, pyhimys tai hullu

George Bataille eli vuosina 1897-1962. Hän oli kirjailija, filosofi – tai ainakin ”ajattelija”. Hän on vaikuttanut voimakkaasti ranskalaiseen ajatteluun –60- ja –70-luvulla, ehkä myöhemminkin. Myös muualla, mm. Yhdysvalloissa, ollaan hänestä oltu kiinnostuneita, esim. Susan Sontag on kirjoittanut hänestä, Suomessa mm. Tiina Arppe.

Bataille, pornografisten mestariteosten luoja, pohti kysymyksiä ekstaasista, erotiikasta, ahdistuksesta, naurusta jne. Hänen ajattelunsa oli keskustelua mm. Hegelin filosofian kanssa, erittäin paljon Nietzschen kanssa ja se lähti liikkeelle erityisestä kokemuksesta, transgression kokemuksesta, rajan ylittämisen äärimmäisestä kokemuksesta tai ”suvereeniuden” kokemuksesta.

Lihallisista ulottuvuuksistaan huolimatta tämä ajattelu on syvästi spirituaalista; kyse on siitä, että ihminen ei voi olla vain ”työtä”; ihmisen elämä ei voi olla vain alistumista jollekin projektille, koska tällainen on vain ”orjuutta”. Suvereeni ihminen elää hetkessä, suvereeni leikkii, suvereeni ei elä tulevaisuudessa niin kuin työtä tehdessä, vaan hetkessä, tässä hetkessä. Bataille näki, että ihmisellä on spirituaalinen tarve elää hetkessä. Tämä ei ole kuitenkaan alustukseni huomion kohteena. Olen valinnut erään toisen teeman, joka tietenkin liittyy mainittuun aiheeseen. Valittu teema: ei-tietäminen.

Erään kirjansa alaviitteessä hän kommentoi tiettyä sukulaisuutta Heideggerin ajatteluun ja toteaa, että Heidegger on filosofi, ja hän itse on pyhimys tai hullu. Bataille ei ollut akateeminen filosofi ja hän tuntui kirjoittavan kaiken omalla verellään. Ei-tietäminen oli tämän hullun valinta, hänen tiensä. Bataille arvosteli ”totalisoivia käsitteitä” kuten absoluttinen totuus, yhtenäisyys, ikuisuus.

Hän ajatteli, että tieto voi kahlita, rajoittaa, hallita tuntematonta. Ei-tietäminen on toisenlainen suhde tuntemattomaan, toisenlainen asenne (vaikka B ei hyväksyisi sanaa asenne), joka mahdollistaa pääsyn rajoittamattomaan; kyse on rajojen räjähtämisestä. Ei-tietäminen on (paradoksaalisesti) tietoisuutta siitä ettei tiedä. Siis sukua Sokrateen kuuluisalle ”tiedän etten tiedä”. Mutta Sokrates uskoi totuuteen, Bataille pyrki ei-tietämiseen.

Tuntematon on ennalta-arvaamattoman aluetta – se liittyy esim. nauruun. Tuntematon naurattaa. Ei-tietäminen on kokemus, mutta ei kokemus, joka lisää tietoa, johda tietoon; se on vaikutus, jonka kautta koetaan tietämisen rajat. Jean Bruno kommentoi Bataillen ajatuksia todeten, että ei-tietäminen liittyy sympatiaan ja rakkauteen. Toisessa on jotain jota ei voi tiedollisesti haltuunottaa, selittää, tietää, tuntea. Vain näin voi rakastaa: toinen on tuntematon, rajoittamaton.

Onko tietäminen niin arvokasta kuin yleensä ajattelemme? Eikö tieto esineellistä ihmistä? Eikö tieto ja tarve selittää, velvollisuus selittää, ole jollakin tavalla loukkaavaa?