Faust

(Harry Clarken kuvitusta Goethen Faustiin. Vuodelta 1925.)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/08/miksi-faust-oli-surullinen.html

1.Miksi Faust oli surullinen?

Jos puhumme totuudesta ja sen paikasta maailmassamme, olisi puhuttava yhdestä länsimaalaisen maailman olennaisimmasta tarinasta, Faustista. Se on tarina miehestä, tietäjästä, joka on surullinen ja turhaantunut. Tieto ei riitä, mikään ei riitä. Siksi hän myy sielunsa paholaiselle. Palkaksi hän saa kaiken mahdollisen tiedon, joissakin versioissa myös kauniin naisen rakkauden ja maallisen nautinnon.

Tarinan alkuperää ei tunneta. On mahdollista ja todennäköistä, että sillä on monta alkuperää: Prometheus-myytti, mahdollisesti Simon Magusin elämä, Teofiluksen legenda, 1400-luvulla elänyt Johann Fust (Gutenbergin kollega ja liikekumppani) ja tietenkin tohtori Johann Georg Faust, saksalainen renessanssihahmo, taikuri ja alkemisti.

Tiedetään, että legenda oli suosittu aihe jo 1500-luvulla erilaisissa kansan teatteri- ja nukketeatteriesityksissä. Niissä naurettiin sekä Faustin (tai Faustuksen) että paholaisen, Mefistoteleen hahmoille. Useimmiten Faust joutuu helvettiin, mutta joskus hänet pelasti katumus. Kansanomaisesta, nauravasta, käsittelystä mentiin kohti yhä synkempiä tai kristillisempiä tulkintoja ja tietyssä mielessä tämä vakavuus on ymmärrettävää. Legendassa on klassisia piirteitä; se on tarina ihmisestä, joka ylittää omat rajansa, ei kunnioita rajoja ja siksi lankeaa.

Kirjallisuuden historiassa on monia klassikoiksi muodostuneita tulkintoja aiheesta: Shakespearen aikalaisen, Cristopher Marlowen draama, Goethen monumentaalinen Faustus, Thomas Mannin Tohtori Faustus. Legendan jäljet ovat selvät myös Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita (joka on oudosti käännetty suomeksi Saatana saapuu Moskovaan).

Vaikka Faustin kristillinen tulkitseminen on vähentynyt, hahmo on yhä elävä ja inspiroiva; ei tarvitse kuin ajatella Thomas Mannin suurta romaania tai lukemattomia elokuvia, joita aiheesta on tehty. 

Nykyisin korostuu enemmän se, että Faust on tiedemies (paitsi Mannilla) ja sen ajankohtaisuus, puhuttelevuus on enemmän tässä halussa ja tahdossa tietoon kuin sielunsa myymisessä paholaiselle.

Minun lyhyt, luonnosteleva ja heitonomainen huomautukseni lähtee tästä kysymyksestä: Miksi Faust on surullinen? Faust on turhaantunut ja siksi surullinen. Mikään tieto ei riitä, ei edes se rajaton tieto, mihin hänellä on pääsy, kun on myynyt sielunsa.

Faustissa on alullaan usein toistettu tarina hullusta tiedemiehestä. Esimerkkejä on paljon: Frankenstein tai maailmojen tuhoamisesta uneksiva Doctor Strangelove jne. Jos katsoo alkuun, katsoo läheltä tuota hahmoa, yrittää vaistota ja tuntea sen surun, asiat alkavat näyttäytyä toisenlaisina. Tämä on olennaista: tieto ei riitä, ei vaikka menisi äärimmäisyyksiin. Tieto on riittämätön suhde totuuteen. Siksi me olemme nälkäisiä, loputtomasti. Kyse ei ole loputtomasta uteliaisuudesta eikä edes tieteen pimeästä – tai ”likaisesta” - alkuperästä, halusta hallita luontoa. Faustin suru paljastaa enemmän: me emme voi tietää totuutta...

2.Tulevaisuuden filosofi

Todellisuudessa ei voi ennustaa, mihin suuntaan filosofit kääntyvät, mitä ajattelevat huomenna. Emme edes tiedä, onko enää filosofeja. Emme ainakaan voi olla varmoja, että todelliset filosofit kirjoittavat filosofisia kirjoja tai artikkeleita. He saattavat kirjoittaa kirjoja uskonnon historiasta. Tai he kaipaavat jotain konkreettista ja ryhtyvät lääkäreiksi niin kuin George Canguilhem. Silti kun esimerkiksi Nietzsche puhuu tulevaisuuden filosofeista, voidaan sanoa mielenkiintoisia asioita ja olla samalla hyvin vakavia, matkia profetaalista sävyä. Leikin vakavaa ja sanon jotain tulevaisuuden filosofista.

Onko tulevaisuuden filosofilla missio, tehtävä? Ainakin hänellä on paljon tekemistä. Emme ole vielä lähitulevaisuudessakaan irtaantuneet Faustin hahmosta. Hänen surunsa on yhä meissä. Yksi syy, miksi olen ollut kiinnostunut askeesista, harjoituksesta, on tämä: Me emme liitä sitä enää kysymykseen totuudesta, vaikka ennen totuus vaati harjoitusta. Tämä on tietenkin suhteellista; Gaston Bachelard vaati, että tiedemies harjoittaa itseään, nauraa itselleen, kykenee itsekritiikkiin, toisin sanoen hän vaati askeesia. Kun totuus on irtaantunut askeesista, totuus on tullut turhauttavaksi. Se ei ole enää voima, se ei muuta meitä. Toinen syyni pitää esillä kysymystä askeesista on se, että askeesi, harjoitus, merkitsee sitä, että joku kehittää itseään, pyrkii tekemään itsestään jotain: vapaan, mielipuolisen, viileän, kevyen...

Tämä johtaa historialliseen kysymykseen siitä, miten erityinen itseen kohdistuva huomio, josta voisi puhua itsetutkiskeluna tai mieluummin teknisemmin ”itsen hermeneutiikkana”, on tullut yhteensopimattomaksi itsen kehittämisen kanssa. Kun itseä tutkitaan, tarkkaillaan, ymmärretään, se yritetään löytää. Itseä ei luoda, sitä ei kehitetä, sille ei anneta muotoa. Meistä on tullut ymmärtäjiä, emme ole enää veistäjiä.

Tulevaisuuden filosofi tahtoo olla veistäjä, taistella itselleen olosuhteet siihen. Yksi tekijä näissä olosuhteissa on suhde totuuteen, ja Faustin hahmo voi toimia oppaana, paljastimena, merkkinä, oireena. Tulevaisuuden filosofilla on paljon tehtävää, paljon ajateltavaa. Se ei tee hänestä juhlavan näköistä. Häntä ei ehkä enää tunnisteta filosofiksi, koska hän tarttuu siihen, mikä on aliarvostettua, vihattua ja mitätöityä eikä puhu enää ikuisuuden näkökulmasta. Hänen vierellään on silti tämä länsimaiden suurin myyttinen hahmo, Faust – synkkä, Saatanan varjostama hahmo. Tulevaisuuden filosofi ajattelee niin kuin Faust ja tahtoo ehkä tietää lukemattomia asioita, mutta hän haluaa riisua itsestään tuon surun...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila