Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys

(Tzevetan Todorov)

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mihail Bahtin puhui ulkopuolisuuden tärkeydestä, itsensä löytämisestä ulkopuolelta. Ulkopuolisuus (hän käytti sanaa vnenakhodimost), jonka Tzevetan Todorov käänsi eksotopiaksi, oli alunperin esteettinen käsite. Bahtinin mukaan ulkopuolisuus on tärkeää ja perustavaa taiteellisessa luomisessa. Lisäksi, varsinkin myöhemmin, Bahtin liitti sen ymmärtämiseen, luovaan ymmärtämiseen esimerkiksi vieraiden kulttuurien kohtaamisessa ja tutkimisessa.

Ymmärtämistä ei hänen mukaansa voi käsittää oman itsensä sijoittamiseksi toisen paikalle. Ymmärtäjä ei luovu omasta paikastaan, lähde omasta ajastaan tai kulttuuristaan, vaan säilyttää ulkopuolisuutensa. Kun kaksi ihmistä kohtaavat, rikastuttavaa ei ole toisiinsa sulautuminen, vaan toisen ulkopuolisuus ja mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelta. Vieraan kulttuurin ”ymmärtäminen” auttaa ymmärtämään omaa kultturia.

Eksotopia merkitsee Bahtinille eräänlaista etääntymistä itsestä, mahdollisuutta etääntyä omasta näkökulmasta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Todorov, joka kehittelee Bahtinin näkemyksiä, tekee siitä enemmän kuin prosessin, pysyvän tilan; se on tila, jossa tieto oman kulttuurin ja tilanteen rajoista ja rajoittuneisuudesta sekä niiden ylittämisestä mahdollistuu.

Minua ei kiinnosta kysymys ymmärtämisestä, vaan henkiseen työhön, taiteelliseen tai älylliseen, sisältyvä mahdollisuus henkisyyteen. Eksotopia on sen ehto.

Justo Navarro kirjoittaa johdannossaan Paul Austerin kirjan Punainen muistikirja espanjalaiseen laitokseen: ”...kirjoittaessasi itsestäsi alat nähdä itsesi toisena, kohtelet itseäsi niin kuin olisit toinen: etäännyt itsestäsi lähestyessäsi itseäsi. Olla kirjailija on  muuttumista toiseksi. Olla kirjailija on muuttumista vieraaksi, ulkomaalaiseksi: joudut kääntämään itseäsi. Kirjoittamisessa tapahtuu impersonation, persoonallisuuden syrjäyttäminen: kirjoittaminen on itsensä tekemistä toiseksi.”

Vaikka tässä on kyse erityisestä tapauksesta, puhumme yhä taiteellisesta tai älyllisestä työstä, siinä käynnistyvästä prosessista. Navarro käyttää erikoisesti englannin sanaa impersonation, joka merkitsee esimerkiksi osan tulkitsemista teatterissa, jonakin toisena esiintymistä. Kirjoittaessaan ei esiinny toisena, vaan näkee itsensä toisena. Kun näkee itsensä ulkopuolelta, irtaantuu omasta persoonallisesta näkökulmastaan.

Kun Bahtin ja Todorov puhuivat eksotopiasta, he ajattelivat sen mahdollistavan hedelmällisen ja merkityksellisen dialogin. Dialogi käydään minä ja sinän välillä, persoonien välillä. Kuvittelemani mahdollisuus henkisyyteen on muuta, enemmän: se mahdollistaa pääsyn siihen mikä on enemmän kuin persoona.

Kun taiteilija tai kirjailija – esimerkiksi Gustave Flaubert – pyrkii olemaan ”objektiivinen”, hän ei yksinkertaisesti katso ulkopuolelta, vaan pidättäytyy projisoimasta omaa persoonallisuuttaan. Hänen persoonansa katoaa. Hän ei ole yksinkertaisesti ulkopuolella, vaan alttiina ulkopuolelle sellaisella tavalla, että hänen sisäisyytensä kumoutuu. Tämä vastaa mystikon pyrkimyksiä, jos Simone Weiliin on luottaminen: ”Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ´minä´.”

Eksotopia, ulkopuolisuus, ei ole paikka, josta katsomme itseämme, vaan kenttä, jonka sisällä olemme. Ollessamme sille alttiita sisäisyytemme, siis erityinen suhde itseemme, lakkaantuu. Sisäisyys, joka muokkaantuu ja syntyy itsetutkiskelun, itsesyytösten ja tunnustusten kautta, hiljenee. Tässä on eksotopian mahdollistama henkisyys, muodonmuutos: emme ole enää persoona, pelkästään persoona, minän perityt tai opitut piirteet. Ulkopuolen kautta pääsee persoonattomaan. Tai ehkä ihmisestä tulee puhdas henki.

Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Virginia Woolf oli yksi viime vuosisadan suurimmista kirjailijoista. Hän oli loistava romaanikirjailija ja romaanimuodon uudistaja, mutta myös älykäs esseisti, joissa hän osoittautuu ajattelijaksi, hetkittäin jopa filosofiseksi ajattelijaksi.

Otsikkoni viittaa tietenkin Edward Albeen samannimiseen näytelmään, mutta en puhu tänään avioliiton kauhuista (mistä tietenkin pitäisi joskus puhua). Kysymykseni on suora ja ilman minkäänlaista ansaa; kysyn todellakin: Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Woolf julkaisi vuonna 1938 teoksen Three Guineas, joka kehittelee eteenpäin monia aikaisemmin A Room of Ones Own –esseessä esiin tulleita kysymyksiä. Samat luonteeltaan eettiset ja poliittiset kysymykset ovat esillä myös –30-luvun päiväirjoissa. Tilanne, jossa Woolf kirjoittaa, on pahempi kuin aikaisemmin. Sota ja fasismi uhkaavat. Woolf kysyy, haluaa tietää, miten voitaisiin estää sota. Sitä hän ei onnistunut välttämään, mutta se ei tee kirjoituksista välttämättä ”epäonnistuneita”.

Minä en ole edes kovin hyvin perehtynyt näihin teksteihin. Niissä on paljon kiehtovaa. Minua kiinnostaa erityisesti ajatus ”ulkopuolisuudesta”, jota Woolf kehittelee. Outsider on Woolfille melkein sama kuin ”free soul”, vapaa sielu. Olla ulkopuolinen, vapaa sielu, on Woolfin päämäärä. Ulkopuolisuus mahdollistaa, että voi käyttää mielikuvitustaan omalla tavallaan, välittämättä yhteiskunnan rooleista ja normeista. Stephen M.Barber on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen artikkelin Exit Woolf. Kirjoittajan mielestä Woolf tekee diagnoosia yhteiskunnasta ja kulttuurista eristäen oireita, jotka kertovat ihmisten sidonnaisuudesta, pelosta, katkeruudesta, älyllisestä orjuudesta.

Kuka pelkää Woolfia? Kirja, joka julkaistiin 1938, herättää yhä vimmaisia näkemyksiä. Törmäsin sattumalta kirjoitukseen, joka hyökkää väkivaltaisesti Woolfin näkemyksiä vastaan. En olisi lukenut artikkelia loppuun, jos minua ei olisi kiinnostanut tutkia, miksi tämä vanha kirja herättää niin paljon vihaa ja poleemisia kannanottoja. Arvostelija tarttuu kaikkiin kohtiin, jossa perhe, isänmaa, avioliitto, Englanti ja uskollisuus näitä instituutiota kohtaan asetetaan kyseenalaiseksi. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Kaikki, jotka pelkäävät kyseenalaistajaa.

Nyt voin kysyä saman kysymyksen tarkoittaen muitakin kuin Woolfia, viitaten äänekkäisiin tai hiljaisiin tai hiljennettyihin puhujiin ja kirjoittajiin, jotka ovat esittäneet kysymyksiä. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Missä on Virginia Woolf?

Minua kiinnostaisi laajentaa näkökulmaa, pohtia myös, mikä on tai voi olla intellektuellin, ajattelijan paikka tässä maailmassa. Mikä paikka ja asema hänelle annetaan? Miten häntä hyväksikäytetään?

Vielä enemmän minua kiinnostaa kysymys ajattelijan ulkopuolisuudesta... Miten tärkeää meille onkin kuulua johonkin, olla jossakin sisällä, ajattelijan täytyy irtaantua vähän, yrittää ulos, ulkopuolelle. Ulkopuolella ei ole vain enemmän vapautta valita, vaan avarampi maisema, enemmän tilaa liikkua.