(William Blake: Job´s Tormentors)
Joskus, aika usein, valitetaan, että kaikki vain
valittavat. Tämä on arvostelun aihe: ei saisi valittaa. Kovin tarkasti ei
ilmaista, miksei saisi. On ainakin kahdenlaista syytä moitteeseen. Ensimmäinen
syy on se, että valittaminen lisää kielteisiä tuntemuksia, se myrkyttää
ympäristöä; ei etsitä tietä ulos, ruikutetaan vain. Toinen syy arvostella
valittamista on se, ettei valittajan katsota olevan oikeuttu siihen; hän ei ole
tarpeeksi kurja, tarpeeksi sairas tai köyhä – joku on aina kurjempi, sairaampi,
köyhempi.
Joskus kieltämättä vaikuttaa siltä, että valittaja on
täynnä omaa surkeuttaan ja tahtoo levittää sen kaikkialle minne voi. Tällainen pienen,
pahimmassa tapauksessa alhaisen ihmisen valitus on toista lajia kuin runoilijan
voihke ja huokailu. On eri asia, jos valitus kumpuaa sisällä olevasta myrkystä
tai jos sen tarkoitus on uudistaa kieltä, antaa ihmisen kodittomuudelle ääni,
muuttaa ihmistä.
Monta kertaa herää epäilys, että kaikessa ajattelussa on
ainakin naamioituneena valitusta – että ajattelun lähde on tuska ja ahdistus. Gilles
Deleuze huomasi, koki, että filosofien käsitteissä on huutoa. Descartes
kirjoitti: Cogito, ergo sum. Tässä on
mukana huuto, lähes epätoivoinen: Varmuus! Varmuus!
Kuka saa valittaa? Ehkä filosofitkin saavat valittaa. Heillä
saattaa olla hyvät syyt. Tuska synnyttää kysymyksiä. Tuska antaa oikeuden
kysyä, myös valittaa, ainakin joskus. Silti on niin, että filosofoiminen on
ponnistelua kohti toista kysymystä; irtaantuminen tuskasta, valituksesta, on
kysymyksen jättämistä, sen muuttamista. Valitukseen liittyvä kysymys voi olla
oikeutettu siinä mielessä, että tuska on todellista. Kysymys voi silti
ylläpitää, ruokkia tuskaa, tehdä siitä kaksinkertaisen – aivan turhaan.
Voi olla liioiteltua vaatia, että ajatteleminen tekisi
meidät onnellisiksi, mutta ehkä olisi syytä tehdä ajattelusta iloisempaa,
hyväntuulisempaa. Ehkä filosofia silloin voisi päästä maineestaan raskautena,
tekisi askeleesta kevyemmän...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti