Puistonpenkki ja muita yhteisiä asioita

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 3.11./4.11./5.11.

Politiikka määritellään joskus yhteisten asioiden hoitamiseksi. Toisinaan tätä määritelmään arvostellaan, koska todellinen kohtaamamme politiikkaa ei aina vaikuta siltä. Minua ei nyt kiinnosta politiikan määritelmä, vaan se, miten voisimme ymmärtää ”yhteiset asiat” ja kysymys siitä, millaisia seurauksia ymmärryksellämme tai sen puutteella voi olla.

Puistonpenkki on yhteinen. Joskus sattuu, että joku vandalisoi puistonpenkkiä, maalaa siihen symboleja. Jos joku ehdottaa, että jotain asiaa tai esinettä pidettäisiin yhteisenä, toiset vastustavat vedoten puistonpenkkitapaukseen: ”Kaikki yhteinen tärvellään.” Yhteisyyden vastustaminen ei pysähdy tähän. Monessa yhteiskunnassa on perustuslain ja muun lainsäädännön sekä erilaisten käytäntöjen avulla vakiinnutettu määritykset siitä, mikä on yhteistä ja mikä ei. Usein tämä ilmenee institutionalisoitumisena. Käytännössä se merkitsee myös sitä, että valtio monolisoi joitakin tehtäviä, esimerkiksi kansalaisten turvallisuuden takaamisen.

Tähän enemmän tai vähemmän vakiintuneeseen käytäntöön, jonka sisällä on hiljainen ajatus yhteisyydestä, liittyy jako julkiseen ja yksityiseen. Esimerkiksi julkisen terveydenhoidon järjestäminen merkitsee, että asia ajatellaan yhteiseksi asiaksi.  Jotkut haluavat muuttaa näitä vakiintuneita käytäntöjä. Yksi tapa vähentää asioiden yhteisyyttä on yksityistäminen. Jos ja kun yksityistetään, ajatus on toinen.

Sana ”julkinen” on kärsinyt inflaation. Se ei merkitse yhteisten asioiden hoitoa tai viranomaisten työtä; se on olemista esillä mediassa. Silloinkin kun julkinen keskustelu on yhteiskunnan ongelmia koskevaa, se voi olla vääristävää - puhetta joka vie pois todellisista tuskan aiheista.

 Jokin asia voi olla yhteinen, ns. sosiaalinen, mutta käytäntö heikentää ajatusta siitä, että asiaa voisi käsitellä poliittisella kentällä. Medikalisaatio on yksi esimerkki. Mistä tahansa yhteiskunnallisesta ilmiöstä tai arkisesta asiasta tulee terveydenhuollon alaa.  Sitä ei tarvitse enää ajatella eikä sille etsitä toisenlaisia, esimerkiksi poliittisia, vastauksia.  Lääketieteellinen diagnoosi ja lääkintä riittävät.

Nämä ilmiöt, jotka hämärtävät yhteisen asian merkitystä, tuovat todellisuudessa esiin yhteisyyden unohdetun tai laiminlyödyn puolen. Asia ei ole yhteinen, ellei siitä sellaista tehdä. Vuosien ajan naisiin kohdistuva väkivalta oli yksityinen asia. Kun ihmiset kertoivat kokemuksistaan, niistä tuli jaettuja, yhteisiä. Näihin kokemuksiin liittyvä ajattelu, kysyminen, teki aiheesta kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevan. Seuraukset eivät olleet enää yksinomaan terveydenhoidon alaa.

Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta nähtiin perheasiana perhe oli silti yhteiskunnallinen yksikkö, jopa puolueiden (esim. kansallissosialistinen puolue) mobilisoima vallankäytön väline. Jos pahoinpidelty nainen pakeni miestään Francon Espanjassa, poliisi palautti hänet kotiin. Hän saattoi saada myös rikossyytteen. Tietynlainen käytös kriminalisoidaan ja/tai medikalisoidaan. Nämä molemmat strategiat palvelevat omalta osaltaan pyrkimystä rajoittaa yhteisyyden yhteisyyttä. Asia voi olla yhteinen, mutta joku sanoo: ”Tämä asia ei kuulu sinulle, koska olet rikollinen.”

Naisten asema ja ympäristökysymykset, esimerkiksi ilmastonmuutos, ovat esimerkki suurista muutoksista yhteisten asioiden kentässä. Aivan uudenlaiset asiat ovat tulleet yhteiseksi huolen aiheiksi, vaikka kaikki eivät niitä koe yhteisiksi ja vastustavat näiden aiheiden pitämistä esillä. Jotkut kriminalisoidut ja medikalisoidut käyttäytymisen muodot kuten homoseksuaalisuus ovat vapautuneet kokemusten jakamisen ja kyseenalaistamisen ansiosta.

Näemme, että yhteisyyden ensimmäinen edellytys on kommunikointi, enemmän tai vähemmän julkinen keskustelu. Toinen edellytys on ajattelu. Jonkun on osattava kysyä, miten meidän tulisi vastata tähän tai tuohon tilanteeseen tai vaikeuteen. Jotta olisi yhteisiä asioita eikä yhteisyyden merkitys hämärtyisi, tulisi huolehtia keskustelusta ja ajattelusta. Pitäisi tehdä selkeä erottelu politisoinnin ja politikoinnin välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen

 (Mirkka Rekola)

Mirkka Rekola, runoilija ja ajattelija, kirjoittaa: ”Kysymys, johon ei saa vastausta, kysymys joka kuljettaa jo mukanaan omaa kodittomuuttaan, voi viedä uudelle seudulle. Se ei olekaan enää pelkästään minun kysymykseni, se saa suuremmat silmät.” Sanat ovat hänen teoksestaan Muistinavaruus, kirjoituksia, puheenvuoroja.

Rekolan huomio on mielenkiintoinen. Kysymys on polku tai se voi olla sitä; se voi viedä uudelle seudulle. Se ei ole mikä tahansa kysymys. Siihen ei saada vastausta. Sitä ei ehkä saada, koska sitä ei voi saada. Kun kysytään, miten meidän pitäisi elää, siihen ei voi antaa samanlaista vastausta kuin ajan tai seuraavan viskibaarin sijainnin kysymiseen. Silti tällainen kysyminen ei välttämättä ole turhaa, koska se voi viedä uudelle seudulle.

Kysymyksen esittäminen, sen ääneen lausuminen ja julkistaminen, tekevät siitä muuta kuin henkilökohtaisen. Siitä tulee yhteinen. Yhteisyys – se mistä pitäisi huolehtia – syntyy kysymyksestä, sellaisesta johon ei saada vastausta. Yhteisestä huolehtiminen, johon kuuluu ratkaisujen ja päätösten teko, ei ole vastaamista, lopullisen vastauksen antamista. Se on vastaamista, joka pitää kysymyksen avoimena. Päätösten teko ei olisikaan päätymistä johonkin tulokseen, vaan kysymyksen pitämistä mukana, elämistä sen kanssa.

Kysymyksen muuttuminen yhteiseksi merkitsee, että kysymys saa suuremmat silmät; sillä ei ole enää yhden, eristyneen ihmisen silmiä. Kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ja toinen kertoo hänen mieltä vaivaasta kysymyksestä, tarkoitus ei ole välttämättä löytää vastausta, vaan nämä suuremmat silmät. Tällä tavalla yhden yksinäisen henkilökohtaisesta ongelmasta tulee yhteinen, siis poliittinen.

Poliittisen merkitys on siis jakaminen. Kyse ei ole yhteisen tien etsimisestä ja löytämisestä, tien ja polun jakamisesta. Meidän ei tarvitse elää samalla tavalla kuin toisten, vaikka jakaisimme jotakin. Se mitä jaetaan, ei ole tie, vaan kenttä. Kysymys luo tilan. Me jaamme sen ja teemme sen. Kun annan toiselle tilaa, annan sitä itselleni. Vasta kun annan tilaa, synnytän sen.

Monta kertaa kokemuksemme, yksinäisyydessä eletyt ja kärsityt, saavat todellisen merkityksensä, kun ne irtaantuvat meistä, pääsevät subjektivisuutemme ulkopuolelle, yhteyteen muiden kanssa. Siksi on hyvä kysyä ja tehdä se julkisesti. On hyvä puhua, jakaa. Voimme saada suuremmat silmät. Ne eivät ole enää meidän. Kysymys näkee enemmän kuin mitä näemme ja me sen myötä; meistäkin tulee suurempia.

Teen kysymyksestä elämäntapaa. Kysyn – esimerkiksi – miten minun pitäisi elää. Kokeellinen vastaukseni on: kysyen, myös ääneen, odottamatta muiden vastausta, pitämättä omiani lopullisina, kulkien kohti uusia seutuja.

Uusi seutu. Millainen se on? Se on vielä hämärä. Ehkä se on autiomaa. Mutta autiomaa ei ole paha, kurja tyhjyys. Se on tyhjä sivu, joka tekee sanan mahdolliseksi. Se on paikka, missä jonkun huuto kuullaan. Voi olla, että se on minun oma huutoni, pyyntöni: ”Jättäkää minut rauhaan.” Hyvä autiomaa, paikka jossa olen vihdoin yksin.  

Väärinkäytös, hyväksikäyttäminen, on kentän omimista itselleen, tilan viemistä toiselta; se tekee mahdottomaksi toisen olla yksin, elää omalla tavallaan, oman rytminsä mukaisesti.

Kun joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän esittää vaatimuksen mahdollisuudesta elää omalla tavallaan. Tämäkin vaatimus on poliittinen. Tässäkin on mukana yhteinen kysymys. Miten elää yhdessä? Miten löytää hyvä yksinäisyys? Nämä kysymykset kulkevat yhdessä.

Elää kysyen, haluten uudelle seudulle, on vaeltamista. Ajattelun tehtävä: panna liikkeelle...