Vastaus

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.12./9.12./10.12.

Kysymyksen ja vastauksen suhde täytyy ajatella uudestaan. Se ei ole koko ajan samanlainen kuin koulussa. Opettaja kysyy kysymyksen, oppilas vastaa. Vastaus on oikea tai väärä. Tämä on vain yksi tapaus ja erityinen tilanne.

Olemme jossain tilanteessa ja vastaamme toiminnallamme tilanteen vaatimuksiin. Me vastaamme tilanteeseen, emme ratkaise lopullisesti mitään ongelmaa. Joku kävelee polulla ja potkaisee varpaansa kiveen. Hän potkaisee toisen varpaan kolmanteen kiveen ja ensimmäisen varpaan toisen kerran kolmanteen kiveen. Polun reunalla ei ole rinnettä. Kävelijä kysyy; ”Mistä nämä kompastuskivet ilmestyvät?” Tässä esimerkissä kysymys on vastaus. Se ei ole ratkaisu. Kysymys on vastaus samassa mielessä kuin toiminta (esimerkiksi kiven kiertäminen) on vastaus tilanteeseen.

Filosofia vastauksena on samantapainen, vaikkei täysin samanlainen kuin kävelijän kysymys. Myös filosofin vastaus on kysymys. Hän vastaa nostamalla esiin ongelman. Kävelijän kysymys saattaa haihtua fatalismin voittaessa. Kysymys unohtuu, kun kävelijä ei voi löytää vastausta kysymykseen eikä vähentää kompastuskivien määrää. Filosofin kysymys pysyy. Sen perässä kävellään. Jos käveleminen ei enää tuota mitään, filosofi luo uuden kysymyksen. Vastaus kysymykseen on uusi kysymys tai kysymyksen uusi muotoilu. Filosofin erottaa tavallisesta ihmisestä vain sinnikkyys.

Meillä on siis tapauksia, joissa vastaus ei ole oikea vastaus opettajan kysymykseen tai arvoituksen ratkaisu, vaan etäisyyden ottamista tilanteeseen. Kun joku esimerkiksi kysyy itseltään, miten pitäisi elää, hän ei vain yksinkertaisesti anna lopullista vastausta, vaan astuu itsensä viereen, katsoo miten elää tässä ja nyt.

Vastaamme ongelmaan, mutta ongelma ei ole vain dilemma tai arvoitus, joka ratkaistaan. Ratkaisu on lopullinen, vastaus aina väliaikainen ja kyselevä. Vastaajan toiminta on kyselevää, sillä mukana on kysymys ongelman olemassaolon syistä, olosuhteista joissa se nousee esiin. Mukana voi olla kysymys myös siitä, pitäisikö ongelma muotoilla toisin tai miten voisimme päästä ulos ongelman määrittelemistä mahdollisuuksista eli kysyä, miten ja missä jokin muu olisi mahdollista.

Filosofin kysely ja hänen tapansa vastata eivät ole toiselta planeetalta. Hän tekee sitä mitä muutkin ihmiset joutuvat tekemään. Filosofi vain tekee sitä enemmän tai intohimoisemmin, siinä kaikki. Ihminen joka tekee itsestään eettistä olentoa, pyrkii esimerkiksi vastaamaan tilanteeseen vastuullisesti, tarvitsee ajattelua, etäisyyden ottoa ja kyselyä.

Vastausta ei vaadi vain kysymys, vaan myös kutsu tai vaatimus. Edessämme ei ole vain opettajaa vaatimassa vastausta.  Kysymykset, kutsut, vaatimukset ja vastaukset ovat tapahtumia ihmisten välillä. Joissakin tapauksissa näemme, että vastauksen luonteessa on mukana muutakin kuin vastaajan kyselevyys, pysähtyminen ajattelemaan, pyrkimys nousta katsomaan tilannetta yläpuolelta tai ikuisuuden näkökulmasta.  

Venäläistä kirjallisuutta, Mihail Bahtinin ajattelua ja spirituaalisuutta (life of spirit) tutkinut professori David Patterson puhuu läsnäolon ongelmasta. Läsnäolo merkitsee Pattersonin mukaan sitä, että ihminen käy yksiin sanojensa kanssa. Hän sanoo, että tämä on kytköksissä toiseen ongelmaan ja kysymykseen: Voiko ihminen vastata? Kun ihminen kykenee vastaamaan, hän voi sanoa: ”Olen tässä.” Ehkä tässä läsnäolossa näemme eettisen eroavuuden yhden ja toisen vastauksen välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Läsnäolon ongelma

Minulle läsnäolon ongelma ei ole metafyysinen. Tavoite on, että voisi sanoa: ”Olen tässä.” Jos voi sanoa, kuka on, sanominen on mahdollista vain tilanteessa, suhteessa toisiin, määritellen missä olen. Voin sanoa missä olen, voin sanoa olevani tässä, vain jos olen yhtä sanani kanssa.

Mitä merkitsee olla yhtä sanansa kanssa? Mitä se vaatii? Mitkä ovat elämän ja sanomisen välisen harmonian ehdot? Pelkkä tavallinen rehellisyys ei riitä. Joku voi puhua rehellisesti, olla valehtelematta, mutta sanoilla ei välttämättä ole yhteyttä siihen, mikä ja kuka ihminen on. Tiedän, koska minulle on opetettu, että E=mc².  Jos sanon tämän, olen rehellinen, mutta en ole läsnä sanoissani.

Olenko siis läsnä sanoissani, jos en sano jotain oppimaani tieteellistä tietoa, vaan ilmaisen itseni, määrittelen itseni? Voisin sanoa rehellisesti: ”Olen Pasi ja olen hullu.” Tämä lause ei ole kuitenkaan tae mistään, vaikka tietäisimme kaikki, että todella olen hullu. Voisin sanoa tämän totuudenmukaisen lauseen kidutustilanteessa tai tilanteessa, jossa olisi uhkana saada kylmää vettä päälleni terapiasyistä. Ihminen voi puhua rehellisesti ja määritellä itsensä tilanteessa, josta hän haluaa pois. Hän on siinä, muttei kokonaan.

Rehellisyys tai itsensä totuudenmukainen määrittely eivät riitä. Yhteys, joka on sanan ja teon, puheen ja oman itsensä välillä, vaatii enemmän.  Sanojen ja tekojen välillä täytyy olla yhteys. Olen sanonut, että Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja.

Sanojen sisältö, niiden ilmaisema totuus, ei ole tässä tapauksessa abstrakti; se on puhujan oma totuus. Se ei ole yleinen väittämä, vaan pikemminkin voima. Sanoja ei ilmaise jotakin, jota hän ei olisi kohdannut – jotain yleisiä asioita. Hän ei rakenna yleisyyksiä.

Tekojen ja sanojen välillä on yhteys, ja samalla puhuja, läsnäolija, toisen eteen astuva ihminen vastaa sanoistaan ja teoistaan, jotka ovat hänen omiaan. Tietynlainen vastuullisuus, kykeneväisyys vastaamaan, on edellytys läsnäololle. Hän sanoo mitä tekee ja tekee mitä sanoo. Hän siis voi luvata mitä tekee. Joku voi paeta ammattiroolinsa taakse tai vedota ryhmän, esimerkiksi, puolueen kantaan. Silloin ei ole läsnä sanoissaan; sanat eivät ole omia.

Joku sanoo: ”Olen tässä.” Leikitään, että hän voi sanoa näin ja tehdä sen uskottavasti. Silloin hän antaa itsensä tilanteeseen. Läsnäolo on anteliaisuutta. Anteliaisuus on kaiken toden, todellisen, hyveellisen ehto. Mitä merkitystä on hyveellä, esimerkiksi rohkeudella, jos sitä ei anna, jos se ei manifestoidu, ruumiillistu? Sanan on tultava lihaksi. Vanha kristillinen teema, kenosiksen ongelma.

Miten voisimme tehdä itsestämme läsnäolevia, anteliaita? Sitä pitää vaatia itseltään. Ihmisen pitää haastaa itsensä ja muut siihen. Minun on vedettävä itseni siihen niin kuin ihminen vedetään vastuuseen. Vaaditaan paljon, että ihminen voi sanoa: ”Olen tässä.”