(Descartes)Espanjalainen nykyfilosofi Mónica Cavallé ajattelee intialaisen, sanskriitinkielisen käsitteen – advaita – kautta, tekee siitä itselleen polun, mahdollisuuden ajatella toisin. A-dvaita merkitsee ei-duaalisuutta. Käyttäessään tätä käsitettä hän ylittää ja ohittaa aikamme filosofiaa rajoittavan fenomenologisen tradition. Fenomenologiassa tietoisuus on aina – tai ainakin yleensä - tietoisuutta jostakin, ja tiedostava subjekti on ajatteleva tai vastaanottava subjekti.
Itämainen metafysiikka lähtee olemisesta, joka on ontologisesti ennen jakoa subjektiin ja objektiin: tässä tietoisuus ei ole tietoisuutta jostakin, vaan se on puhdasta tietoisuutta. Näin se ylittää olennaisen dualismin: jaon subjektiin ja objektiin.
Länsimainen ajattelu on perustunut ja perustaa kaiken dualismeille: sielu-ruumis, materiaalinen-spirituaalinen, todellinen-ideaalinen ja niin edelleen. Ajattelu etenee loputtomasti aina uusia jaotteluja tarpeen tullen tehden. Länsimaissakin on yritetty päästä tästä eroon – ainakin Nietzschestä lähtien. On yritetty osoittaa, että vastakohdat eivät ole ehdottomia; on enemmän aste-eroja kuin vastakkaisuuksia.
Advaita ei todellisuudessa lähde rationaalisesta kritiikistä; se ei ole rationaalinen, tavanomaisessa mielessä järjen avulla ymmärrettävissä oleva käsite – jos voi edes puhua käsitteestä. Kyse on jostakin, josta ei voi puhua. Advaita on kokemuksellinen, intuition kautta tavoitettavissa oleva.
Mónica Cavallé tutkii intialaisen ajattelun ja joidenkin länsimaisten ajattelijoiden, erityisesti Martin Heideggerin sukulaisuutta. Hän tutkii samalla filosofian rajoja, panee ajattelun menemään omalle rajalleen ja ylittämään duaalisuuteen ja myös ”rationalisuuteen” liittyvät rajoitukset. Uppoutumatta enempää mystiikkaan ja pohtimatta enempää intialaisen ja länsimaisen ajattelun välisiä suhteita haluan esittää seuraavan kysymyksen: Missä määrin olisi mahdollista ajatella ei-duaalisesti?
Oma kokemukseni on, että jo duaalisuuden, vastakkaisuuksiin uskomisen, asettaminen kyseenalaiseksi – sen epäileminen – vapauttaa uusiin mahdollisuuksiin, auttaa näkemään toisin. Kun emme katso vastakkaisuuksia, näemme aste-eroja; ajattelumme kykenee herkempään nyanssien tajuun. Vaikeus on siinä, että vastakkaisuudet on muodostuneet ehdottomiksi: ne ovat juurtuneita kategorioita meissä. Ymmärrän, että intialaisten intuitio ja Heideggerin meditatiivinen, ei laskelmoiva, ajattelu ovat tärkeitä. Juurtuneiden kategorioiden muuttaminen kelluviksi, vähemmän itsestään selviksi, vaatii silti toisinaan kirurgisia toimenpiteitä: historiallista ajattelua.
Ajattelun historian avulla voimme uudelleenproblematisoida. Ajattelun historia on problematisointien historiaa. Ainakin jos seuraamme Michel Foucault´n lähtökohtia. Kun 1600-luvulla tehtiin kartesiolaista jaottelu subjektin ja objektin välille, pidätettiin ja poltettiin ennätysmäärä noitia. Kun Uusi Järki, luontoa hallitsemaan tullut rationaalisuus, kehittyi, ongelmaksi tuli varmuus.
René Descartes kysyi ennen kaikkea, mistä voi olla varma ja mistä löytää pohjan varmuudelle. Jotta luonnosta voi tulla kohde – tietämisen ja hyväksikäytön kohde, siitä oli tultava erillinen, järjestä ja hengestä erillinen. Järjetön, kaaoottinen, hullu oli karkotettava ja eristettävä, joissakin tapauksissa poltettava. Järjen ja tiedon vuosisata, varmuuden etsimisen vuosisata, oli noitavainojen ja eristämisen vuosisata. Varmuudesta maksettiin hinta.
Mistä voisi alkaa nousta toisenlaista ajattelua, mahdollisesti ei-duaalista ajattelua? Sieltä missä jotkut eivät enää halua maksaa tätä hintaa varmuudesta. Mistä tällainen kapinallinen tahto nousee? Ennen kaikkea: Miten tahto voi löytää omalle olemassaololleen paikan ja innostuksen, jos se ei huomaa omaa vapauttaan? Joskus oma vapaus huomataan, siihen kiinnitetään huomiota, kun tajutaan, ettei asiat ole aina ole olleet näin eivätkä siis välttämättömät kategoriat olekaan ikuisia, niin välttämättömiä kuin sanottiin...
